Ei näin.

Mun pitäis opetella huutamaan ja taistelemaan ja tuomaan oma kanta ilmi myös esimerkiksi lääkärissä. Optimaalinen tilannehan olisi se, että jos lääkäri sanoo jotain mitä mä en todellakaan allekirjoita, mä kertoisin sen heti ja olisin varma kannastani, enkä epäilisi mielipidettäni ja myöntelisi vain. Lääkärin ilmaistessa mielipiteensä siitä että mun asia ei ole päivystysasia, olisin voinut ilmaista että joo muaki vituttaa se et ne ei voinu tarjota mulle terveyskeskuksesta muuta aikaa kuin sellaisen johon en ehdi tentin takia, mutta että se ei oo syy sille että mun asiaa ei hoidettaisi kunnolla kun kerta olen jo aikaa vienyt ammattilaisilta ja itsekin viettänyt pari tuntia odottaen. Siinäkin kohtaa kun lääkäri oli sitä mieltä ettei pidä todennäköisenä sitä että sinne olisi neula voinut katketa vaan että luultavasti siellä on vain mustelma lihaksen sisällä, olisi voinut sanoa vaikka mitä. Olisin voinut kertoa että epäilen suuresti hänen teoriaa ja että uskon aika vahvasti että oon siellä taas viikon päästä kun hän sanoi että sillon jos ei ole parantunut voi olla että tehdään jotain.

Voihan se olla, että se lääkäri oli oikeassa mustelman suhteen, jos se vaikka on koteloitunut ja niin edelleen, mutta olis se voinu esimerkiksi esittää pari tarkentavaa kysymystä. Pitää ottaa selvää että aiheuttaako koteloitunut mustelma tulehdusta, koska aivan varmasti tuossa on tulehdus. Siitä ei ole pienintäkään epäilystä mulla ainakaan. Infektiota tuskin on, ja sen se lääkärikin kokeili että tuntuuko mätäpaisetta tms. Ja se vaan niin hienosti sopis tähän mun neulateoriaan, että siellä on tulehdus mutta ei infektiota. Ja eihän normaalit mustelmat ainakaan tässä määrin tulehdu mitä tämä on, niin miksi koteloituneetkaan mustelmat aiheuttais tulehdusta? Täytyy kyllä myöntää etten mä tienny että mustelmat voi koteloitua. Ärsyttää kuitenkin oman sanomattomuuden lisäksi se että nuori lääkäri vaikutti kiireisen lisäksi suhteellisen vittuuntuneelta. Olis ihan hienoa että jos parin tunnin odotuksen jälkeen sais edes hieman inhimillistä kohtelua. Tuli aivan sellainen olo kuin jos olisi mennyt jonkin oireen vuoksi lääkäriin ja tutkimatta olisi annettu antibiootit, paitsi etten saanut edes niitä antibiootteja. Ilmoittautumisessa oli kyllä mukava henkilö töissä.

Strategiana hoidon saamiseen vissiin sitten tulisi olla se että söisin viikonlopun särkylääkkeitä niin ainakaan kukaan ei pääsisi sanomaan että ei tutkita, koska menee särkylääkkeillä ohi ja sitten maanantaina pitäisi soittaa terveyskeskukseen että kipu on pahentunut, tarviin lääkäriä, ja jos ne meinaisi tarjota taas vain sellaista aikaa mikä ei millään sovi, huutaa siihen puhelimeen niin kauan että aika löytyy. Musta vaan tuntuu etten välttämättä oo tarpeeksi röyhkeä siihen. Eli röyhkeyttä pitäisi opetella myös. Enkä mä tahtoisi huutaa ja olla röyhkeä, mä kun en yhtään arvosta röyhkeitä ja huutavia ihmisiä jotka luulee tietävänsä kaiken. Mutta vissiin se joskus olis pakko.

Vituttaa. Katsotaan vaan niin lopulta mä meen 22. päivä Oysiin ja olen onnellinen.

Turhaa.

Mä olen nukkunut. Ja nyt vaihtoehtoina olis laajan kirjallisen työn tekemistä viestinnän kurssille, englannin tenttiin lukemista, lääkehoidon perusteiden tenttiin lukemista ja kaikkea epäoleellista turhaa jonka ehtis tekeen myöhemminki. Lopputuloksena mä siis bloggaan koska Pinja siitä mulle tänään sanoi että päivitä blogis. Sitten kun mulla on taas suunnattomat tunnontuskat siitä etten oo tehny taas mitään koulun eteen, syytetään kaikki meidän Pinjaa. Huomiona siis että toisin kuin moni varmaan luulee, mä en oikeesti tee juuri mitään sen eteen. Oikeesti mä oon tosi laiska ja saamaton, mut mä osaan ajatella ja yhdistää asioita ja veikata hyvin enkä mä unohda kovin helposti sellaista minkä kerran oon oppinu.

Eilen alko patofysiologia. Oli kivaa olla taas pitkästä aikaa Sunin tunnilla. Meni tosin varmaan aika paljon ohi kun väsytti niin paljon. Tulin vasta aamujunalla Joensuusta ja olin nukkunu vaan pari tuntia ennen junan lähtöä enkä saanu junassakaan juuri nukuttua. Tosin aika harvassa on ne tunnit joilla olisin ylipäätään pysyny hereillä. Ja toisin kuin anatomian ja fysiologian kurssilla (jonka tentit nähtiin), patofysiologiassa ei kirjotettu paljoa käsin kun kaikki oli materiaaleissa, niin se ei edesauttanut hereillä pysymistä. Kävin sit tauolla hakeen erittäin keskeneräisen villapaidan lokerosta ja kudoin sitä. Mun vaan on jotenki niin paljon helpompi keskittyä jos teen käsillä jotain samaan aikaan tai kuuntelen musiikkia lukiessa. Tai ehkä mä en vaan kyllästy niin nopeasti liian intensiiviseen keskittymiseen jos keskityn kahteen asiaan yhtäaikaa.

Olin siis viikonlopun Joensuussa. Oli kivaa. Sanna ja Lenniki oli siellä, Lenni tosin vaan yhden vuorokauden. Käytiin Lennin kaa ajelulla Koverossa tai Koverolla, en tiedä kummin se pitäis taivuttaa. Se siis on suunnilleen puolessa välissä Joensuun ja Ilomantsin välissä. Tultiin takas kiertäen pienempiä teitä. Jotenki mä aina päädyn randomeille ajoreissuille isän autolla. Nyt käytiin tuolla, juhannuksena käytiin Kemistä Keminmaalla, ajettiin Taivalkosken padon yli ja käytiin ennen sitä hyppimässä rantakallioilla, pääsiäisenä käytiin Hattuvaarassa joka siis on vielä Ilomantsista itään, tai enempi koilliseen, mutta kuitenki, Tiiojen kanssa. Viime Tapanina käytiin meidän Tiian kanssa ajelulla Porin kautta Raumalla kun oltiin Nakkilassa joulu. Suunniteltiin nyt Lennin kanssa pieni kiertomatka, joka meni jotenkin niin että Pielisen länsipuolta Nurmekseen, itäpuolta Lieksaan ja sieltä idemmäs, pikkuteitä pitkin lähellä rajaa Värtsilään ja jotain reittiä takas Joensuuhun. Pitää toteuttaa sitte joskus kesällä.

Viime torstaina pisteltiin. Mä olin stressannu sitä i.c.-pistosta viikon etukäteen. Se on aika harvinaista mulle. Mua vaan jotenki ällöttää se ajatus et mun ihon sisään laitetaan jotain, kun se näkyy ja kun harvoin sitä oikeasti tarvii johonkin elämääpelastavaan, tai siis eri asia jos rokotteet laitettais noin, mutta ei (joo joo, allergiatestit ja tubikoe, mut kuitenki). Ja joo, niiden tekeminen oli kivaa sit ku ei enää ollu huono olo sen jäljiltä kun mua pistettiin, ja totta kai mä tarvin sitä käytännön työssä sitten kun äidit haluaa aqua-rakkuloita, eikä mua haittaa jos muille laitetaan niitä, mut mä en todellakaan halua että mua pistellään enää ikinä ihon sisään jos ei oo aivan pakko. Mulla tuli aivan hirveen huono olo sen pistoksen jälkeen, selkeästi psykologisista syistä. Satu oli taas aivan mahtava. Ensinnäkin ennen sitä tuntia mä pyysin sitä vahvana ja viisaana sanomaan jotain lohduttavaa mulle kun mua stressaa se i.c.-pistos. Satu vaan kysy et haluunko mä että se pistää mua ja sehän oli vallan mainio ehdotus. Etukäteistuskaa lievitti se kun tiesi että pistäjä on tasapainoinen, vakaa ja rauhallinen. Sit ku mulla tuli huono olo, Satu pisti mut käytävään juomaan teetä ja syömään banaania hetkeksi.

I.c.-pistoksen jälkeen pisteltiin muitakin pistoksia. Satun piti lähtee ennen tunnin loppua, niin pisteltiin sitten Susannan kanssa toisiamme. Lihakseen pistäminen on kyllä kivointa. Susannaa se i.c. ei haitannu yhtään, niin harjottelin sitä sitten myöhemmin kans lisää. Satun pistelemisen aikana kun oli edelleen hieman kuvottava olo. Pistettiin Susannan kaa myös reisilihakseen. Se kun mua pistettiin sattu aivan käsittämättömän paljon, ja tuossa reidessä on edelleenkin sellainen tunne mitä siinä mun mielestä ei pitäis olla. Soitin tänään terveysneuvontaankin sen jälkeen kun olin kysyny Eskolan Päiviltä mielipidettä tuohon ja todettuani ettei terkkari ollu koulussa paikalla, ja neuvonnasta sanottiin että jos ei parin päivän aikana mene ohi tuo niin pitää mennä terveyskeskukseen ennen viikonloppua. Syitä voi olla monia, mut itseä tietenkin stressaa eniten se että jos se neula katkes ja tuonne on jääny pala siitä. Mut pitää seurata tuota nyt ja niin edelleen.

Tänään oli hieman motivoiva päivä. Jäätiin lukeen tentteihin koulun jälkeen kätilöhuoneeseen kun oli vaan aamupäivä koulua. Siinä vastapäätä on synnytyksenaikaisen kätilötyön luokka, ja siellä oli Jaana Sillankorvan pitämä labratunti menossa. Jossain vaiheessa seistiin ikkunan edessä (luokissa siis on ikkunoita käytävään) ja tuijotettiin mielissämme. Sillankorva sit tuli avaan oven ja kysy että halutaanko tulla luokkaan kattoon hetkeksi. Mentiin siis. Ja oli hienoa. Ne joiden tunti se oli, on menossa tammikuussa ensimmäiseen synnäriharjotteluun. Yrittivät myös rohkaista että jaksakaa sinne asti.

Viirivehka ei varmaan tykkää pimeästä, se ei oikein kuki tällä hetkellä, tai siihen on tulossa kukkia mutta erittäin hitaasti. Vois tosin ehkä myös kastella sitä, vois auttaa asiaa.

Ilta.

Elämä on joskus hyvin hämmentävää.

Helmet.

Tee on hyvää. Mun pitäis juoda enemmän teetä. Mä juon nykyään lähinnä kahvia jos juon jotain muuta kuin vettä. Eikä niin paljon kahvin juominen ole ehkä kovin terveellistä. Mulla myös on niin paljon teetä, että voisi olla hyvä juoda niitä pois niin olisi hieman enemmän kaappitilaa. Mun teenjuonnin määrää kuitenkin rajoittaa hieman se että stressaan siitä etten vahingossa riko Sofian vedenkeitintä kun mulla ei ole omaa. Ei se kyllä edes mahtuis minnekään vaikka mulla olis, paitsi parvekkeelle. Mä toisaalta tykkään siitä ettei mun huoneessa ole yhtään ylimääräistä tilaa, mutta keittiössä sitä on aivan liian vähän ottaen huomioon kuinka paljon mulla on astioita ja kuinka paljon mulla olisi erilaisia jauhoja ja siemeniä ja vedenkeitin ja sauvasekoitin jos mulla vain olisi enemmän tilaa.

Mä olen itse itselleni diagnosoinut mahdollisen kalsiumin- ja raudanpuutteen. Mä käytän aika vähän maitotuotteita, oon jo pitkään käyttäny niin voi hyvinkin olla että mulla olis kalsiuminpuute. Mulla on kyllä jotain tabletteja puutoksen ehkäisyyn mutta oon aika laiskasti syönyt niitä. Luin eilen äidin raskaudenaikaisen päiväkirjan (äiti siis on kirjoittanut sen mulle odottaessaan mua) ja äiti oli kirjottanu sinne kuinka sen lonkkaa on särkeny ja kuinka sillä on ollut suonenvetoja ja terveydenhoitaja oli sanonut että se voi olla oire kalsiumin puutoksesta. No, mulla on parin viikon aikana vetänyt pari kertaa suonta ja oon miettiny että miksi mun lonkka on kipee epämääräisellä tavalla iltaisin kun meen nukkumaan. Ajattelin että jos nyt söisin noita tabletteja ja katon että auttaako se ja kiinnitän huomiota enemmän siihen että saan riittävästi ruuasta kalsiumia. Raudan puute puolestaan voi olla sen takia että oon nyt käyny tiheään luovuttamassa verta: 3 kertaa alle 7 kuukaudessa. Luin että naisilla menee 5 kk siihen että menetetty rauta korvautuu ruuasta saadulla raudalla. Enkä oo rautatablettejakaan (kapseleita itseasiassa) muistanu kovin aktiivisesti syödä vaikka oonki niitä aina veripalvelusta saanut. Eli vois syödä kunnon kuurin nyt. Sitten voinkin käyttää luovuuttani kun raudan kanssa ei saisi ottaa mitään kalsiumpitoista ja kalsiumia pitäis ottaa pari kertaa päivässä eli mun pitäis muistaa ottaa kolme kertaa päivässä jotain riittävin väliajoin.

Tänään ei ollut koulua. Kävin kuitenkin koululla syömässä ja Susanna piti mulle toisen sisäisen hyvinvoinnin ohjauksen. Se oli aivan mahtavaa. Tuli aivan älyttömän hyvä mieli. Suorastaan sanoinkuvaamattoman suuresti. Tein myös viimeisen vaadittavan tiedonhaun tietotekniikan kurssille loppuun. Olin tehnyt tosi fiksusti: puuttui yksi tehtävä kuudesta ja se oli tietysti lähdeluettelon tekeminen. Siinä sai sitten googlailla että löytää lähteet uudestaan. Eipähän tarvi enää sitäkään stressata. Vielä pitäis tehdä laaja kirjallinen työ viestinnän osuuteen.

Huomenna on luokan pikkujoulut. Odotan mielenkiinnolla. Aivan kaikki ei oo tulossa mutta melkein kaikki kuitenkin. Saa kuulemma laittaa nätit vaatteet päälle. Se on kivaa. Mua vähän stressaa ku joskus musta on tuntunut hieman ylipukeutuneelta ja se ei ole kivaa. Nyt kyllä kaikki tietää mut ja tietää että mä käytän normaalistikin hameita ja mekkoja, paitsi silloin kun musta tuntuu vanhalta mieheltä. Niin tuskin kukaan katsois karsaasti mua vaikka olisinkin periaatteessa ylipukeutunut.

Mä tein myös suunnitelman että luen kirjan. Toscanan auringon alla. Ostin sen vähän ennen kuin muutin pois enkä ehtinyt sita aloittaa ennen ja jälkeen en kyennyt. Nyt voisi olla sopiva aika.

Mä en kyllä oikein ymmärrä miten ihmiset jaksaa lukee tätä. Sekin on kyllä kummallista että kirjoittaa eikä tiedä että ketkä tämänkin kenties lukee. Tai siis tiedän kyllä että meidän Pinja lukee suhteellisen säännöllisesti kun se alkaa valittaa että päivitä blogis jos en vähään aikaan ole kirjoittanut mitään (tai vaikka olisin kirjoittanut edellisenä päivänä mutta sillä on tylsää) ja pari muuta ainakin satunnaisesti kun jotakin ovat kommentoineet. Mutta muuten ei siis mitään havaintoa. Mä oletan että kukaan tuntematon ei tätä lue, mä ainakaan en jaksais lukee tällasta jos en tuntis ihmistä.

Viirivehka.

Se on elossa. Se nuupahti tässä hiljattain mutta annoin sille vettä niin se virkosi taas. Siihen on tullut lisää kukkia. Osa tosin on myös kuihtunut eli kokonaismäärä pysyy suhteellisen samana. Ja uusia kukkia on tulossa. Lehtiä myös.

Mä kirjoitin tänään pahvisen kahvikupin, muovisen kannen ja puisen sekoitustikun yhteiselosta sekä kaulakorun elämästä.

Onnellisuus.

Musta on kiva kuulla ihmisten arkielämästä. Musta on kiva kuulla mitä ne on syöny aamupalaksi tai mitä ne näkee ikkunasta. Hollannissa mä söin yleensä leipää juustolla ja paprikalla, paitsi sunnuntaisin kinkku-juusto -croissanteja ja kotona puristettua appelsiinimehua. Mun huoneen ikkunasta näkyi pensasaita ja alakerran asukkaan piha. Italiassa mä söin vaaleaa leipää aprikoosimarmeladilla (siis sellainen ihan vain aprikoosia eikä ällömakeeta esanssia) ja hedelmiä ja join kahvia jonka keitin kaasuliedellä. Ikkunasta näkyi vuoria. Kirkkaalla säällä näin San Gimignanonkin. Pienet arkiset asiat antaa selkeimmän kuvan ihmisten elämistä. Ne luo illuusion siitä että toinen ei olekaan niin kaukana, että ne tuovat toisen lähemmäs kun voi kuvitella toisen niihin arkiaskareihin, ja itsensä siihen vierelle.

Detaljit tuo toisen lähelle, mutta ei ne kerro ihmisen elämästä kuitenkaan oikeasti mitään tärkeää. Ne vain helpottaa ikävää. Ja vaikka mä kuinka aina ajattelen ettei mulla ole koskaan ikävä ketään tai mitään, on mulla. Mulla harvoin on ikävä ketään tai mitään niin että tuntuisi pahalle, mutta ei kai sen niin kuulukaan olla. Eihän elämästä tulisi mitään jos niin olisi. Mutta miltei joka ikinen kerta kun mä laulan, mä ajattelen etten ole laulanut Venlan kanssa pitkään aikaan. Ja miltei joka ikinen kerta kun mä leivon, mä ajattelen etten ole leiponut Elinan kanssa pitkään aikaan. Ja miltei jokainen kerta kun mä olen yksinäinen, mä ajattelen etten ole nähnyt Tiiaa pitkään aikaan. Ja eikö se nimenomaan ole ikävöimistä, että ajattelee toista jatkuvasti. Ja mä laulan, leivon ja olen yksinäinen aika usein. Ja teen monia muitakin asioita jotka muistuttavat ihmisistä.

Se mistä mä oikeasti välitän, on ihmisten onnellisuus. Mä toivoisin että ihmiset olis onnellisia. Ja musta on kiva kuulla jos ne on, se tekee mutkin onnelliseksi. Mä kuuntelen mielellään jos ne ei ole, vaikka se saakin mut surulliseksi niiden puolesta.

Mulla on kaikki hyvin. Tällä hetkellä mä olen onnellinen. Mä en ole aina onnellinen, en ole ollut enkä tule olemaan. Viikko sitten olisin sanonut että kaikki on hyvin ja oon periaatteessa onnellinen, mutten kuitenkaan kunnolla. Mutta tällä viikolla mä olen ollut onnellinen ja tällä viikolla mä uskon että mä olen onnellinen ensiviikollakin.

Tiialle, Venlalle ja Elinalle.

Ei enää valkoista.

Tänään on erittäin vahvasti sunnuntai-olo. Eilenkin kyllä oli vahvasti sunnuntai-olo. Huomenna voi olla sellainen olo että tahtoisi lähinnä nukkua. Todella hienoa kun huomenna on myös keskustelu tutoropettajan kanssa. Tänään kävin kaupassa ja näytin varmasti puolinarkkarilta tai ainaki krapulaiselta vaikka eilen olin vaan kotona, join teetä, nukuin paljon ja luin herttaista kirjallisuutta eli Erlend Loen Maria & Josén sekä aloitin Pikku Prinssin.

Mä myös juttelin eilen Tommyn kaa kirjallisesti pitkästä aikaa. Valitin sille taas vaikka mistä. Musta on tosi mielenkiintosta mitä kaikkee ihminen kestää jos vaan tahtoo. Mä oon selkeästi kasvanu ihmisenä kun mua ei juurikaan ärsyttäny. Tai sit se on.

Mä näen Pinjan puoli kuuden aikaan Pasilassa. Aiotaan syödä lihottavaa ruokaa. On tosi paha asia kun siskoja käy näin tiheään kylässä kun tulee syötyä mitä sattuu jatkuvasti.

Mun viirivehka on edelleen elossa ja se kukoistaa.

Joululaulut ja the Baseballs soi.