Noro-virus.

Suunnitelma tälle päivälle: käyn kaupassa, ostan mustikkakeittoa, banaania ja jugurttia. Tulen kotiin, testaan, jos mustikkakeitto pysyisi sisällä. Jos pysyy, testaan banaania. Jos senkään kanssa ei ole ongelmia, syön jugurttia. Mulla on nälkä ja jano. Pidän kuitenkin nälän ja janon tunteesta enemmän kuin oksentamisesta. Tekisi mieli suklaata ja pashaa, jota en eilen tehnyt, vaikka ostin tarvikkeet.

Jotenkin tuo farmakologian lukeminen on jäänyt taka-alalle. Viirivehkaan on tulossa kukka.

Voin kuvitella, että ikkunani edessä olevassa vaahterassa on silmuja.

Kuuden vuorokauden päästä mä oon tehnyt sisätautien, sisätautien hoitotyön ja farmakologian tentin ja ollut ensimmäisen vuoron harjoittelussa. Aion myös olla hengissä kuuden vuorokauden päästä. Vähän tahtoo stressata, muttei kovin paljoa. Farmakologia vähän ja harjottelu hieman enemmän. Tulee taas kohta kaikkea uutta niin paljon ettei ehdi sisäistämään kaikkea. Melkein käy sääliksi Venlaa, joka tulee samalle osastolle ja joutuu siis olemaan ensimmäinen uhri mun mahdollisille avautumisille ja lähin henkinen tuki. Meidän ohjaaja opettaja vaikutti onneksi hyvältä.

Mä olin viikonlopun Oulussa. Oli kivaa. Näin paljon tärkeitä ihmisiä, eikä tuntunu että aika ei riitä mihinkään, tai ainakaan ei tuntunut niin paljon siltä, kuin olisi voinut tuntua. Se tietty helpotti elämää, kun äitin auto ei tällä kertaa ollu huollossa koko mun Oulussaoloaikaa ja lähdin vasta sunnuntai-iltana yöjunalla. Nukuin suhteellisen hyvin, mutta olin siitä huolimatta aika kuollut maanantaina ja nukuinki vahingossa viiden tunnin päiväunet illalla. Minusta on niin väärin, että nelivitonen on niin kaukana minusta, tai minä niin kaukana nelivitosesta.

Näin myös isää eilen. Sillä oli ollu joku kokous MLL:n uuteen projektiin liittyen. Pitää vissiin ahdistella isää joskus siitä lisää, projekti oli joku isien projekti ja siis liittyy munki alaan. Isä ja Sanna oli myös ostanu talon, mut mä oon nähny sen sillon kun kävin Joensuussa (ennen ku ne osti sen). Pitää varmaan kohta ruveta taas miettiin että millonkahan sitä pääsis käymään Joensuussa.

Olis taas niin monta paikkaa, missä haluais käydä. Haluisin käydä Hollannissa, Lontoossa, Glasgowssa, Etelä-Afrikassa, Intiassa ja Guatemalassa noin niinku alkajaisiksi. Ranska ja Italia olis kans aika jees, samoin shokeeraava matka toisen maailmansodan aikaan.

Tänään on anatomiaa ja fysiologiaa, vaikkakin veikkaan että tunnilla ei kovin paljoa ole ihmisiä kun illalla on tentti. Ja illalla siis on sisätautien tentti. Huomasin eilen että mähän oon sisäistäny noi mitä luennoilla on käyty aika hyvin. Mikä varmaankin kostautuu sillä, että en osaakaan riittävän hyvin kun en sitten jaksanut hirveästi lukea.

Nyt voisin ehkä keittää lisää kahvia, täytellä lääkehoidon passia, miettiä mitä keväistä tänään pukisi päälleen, kerrata sisätautien muistiinpanot ja mennä kouluun syömään ennen kuin varsinainen koulu alkaa.

Viirivehka on edelleen elossa, mutta se ei ole kukkinut pitkään aikaan. Se on varmaan talvimasentunut.

Ai niin, unohdin mitata paastoverensokerin.

Sibelius.

Tänään olisi ollut koulua Vanhalla Viertotiellä klo 8.30-10.00. Tein harkitun ja kypsän päätöksen nukkua sen sijaan. Käytännössähän tämä tarkoittaa sitä, että nyt on kolmas vapaapäivä putkeen! Sellaista ei olekaan päässyt sattumaan sitten joululoman loppumisen, ainakaan muistaakseni. Koska tänään kuitenkin on maanantai, vaikken kouluun mennytkään, aion olla reipas. Varasin pesutuvan klo 12-14 ja voisin myös tiskata pitkästä aikaa. Kahvikuppini alkavat jo näyttää siltä että itseäkin ällöttää juoda niistä. Lisäksi harkitsen farmakologian lukemista, keskustassa käymistä ja jonkin sellaisen asian, joka kuormittaa hengitys- ja verenkiertoelimistöä, tekemistä. Toisaalta, jos en teekään tänään muuta kuin pesen pyykkiä ja tiskaan, se ei haittaa. Loppuviikko on tämänkin päivän edestä ohjelmaa täynnä.

Eilen turisteilin Maijan kanssa. Se oli kivaa. Emme tosin turisteilleet kunnolla: emme eksyneet ja osasimme soveltaa poistumisbussipysäkiksi erin kuin saapumisbussipysäkin. Täytyy kyllä myöntää, että jäimme yhtä pysäkkiä liian aikaisin pois bussista kun menimme turisteilemaan. Kävimme siis katsomassa Sibelius-monumenttia. Itselläni oli hieman pokassa pitämistä, kun paikalla oli monikielinen turistiryhmä, joka hymisi Finlandia-hymniä moniäänisesti monumentin alla.

Pääsin myös eilen toteuttamaan yhtä suurimmista mielihaluistani: olemaan töykeä. Ystäville ei ole hyvä olla töykeä, niinpä tuota pääseen harvoin tekemään. Lähinnä teen sitä jos joku random yrittää iskeä. Tällä kertaa joku oli pyytänyt minut kaveriksi facebookissa viestillä että tahtoo mut sen rakastajaksi kesäksi Istanbuliin tms. En mä yleensä ole ilkeä, vittuilen vain ehkä vähän ja olen töykeä. Lopetan sen kyllä aikanaan, jos henkilö osoittautuukin kivaksi. Yleensä niin ei käy. Aika monesti myös niin, että toisen englanti ei ole niin hyvää, että hän ymmärtäisi, kuinka epäkiva mä oon. Tai sit ne on vaan tyhmiä. Ehkä parempi niin, etteivät ymmärrä. Tai siis, mä en vaivautuis puhuun itselleni jos olisin niin töykeä.

Aurinko paistaa taas. Kohta pitää mennä pyykkituvalle.

Lauantai.

Kevään on voinut haistaa ilmassa ja jonkin aikaa. Aurinko paistaa jo niin lämpimästi, että mun täytyy pitää verhot kiinni huoneessa keskipäivän, jos en tahdo saunoa. Tänään on raukea päivä. Heräsin hitaasti, join kahvia ja kuuntelen musiikkia. Kohta voisin lukea jotain, en kuitenkaan varmaankaan farmakologiaa. Ja juoda lisää kahvia.

Mä tahtoisin mökille. Sellaiselle oikealle mökille keskellä ei mitään, ilman suuria ylellisyyksiä. Musta olis tosi hienoa hakata halkoja pitkästa aikaa ja elää kynttilänvalossa illat. Mä haluisin myös keikalle. En oo käyny millään keikalla ikuisuuksiin. Suunnittelin hieman, että voisin mennä ensi viikonloppuna Ouluun, niin voisin katsoa jos siellä olis joku kiva. Täällä tuntuu et koko ajan on jotain, niin ei sitten tule lähdettyä juuri koskaan minnekään.

Näin Veeraa ja Yötä eilen. Käytiin syömässä Unicafessa, ja sitten Veeran ja Yön pitikin lähteä Ouluun. Näin myös Ollia pitkästä aikaa. Havaitsin myös, että lievä mustasukkaisuus on oikeastaan varsin imartelevaa.

Mun huoneen ovi on alkanut narista. Pitäisi varmaan keksiä, mitä sille tekisi. Joku öljy varmaan auttais. Viirivehkakin on edelleen elossa. Sille voisi varmaankin vaihtaa mullat ja isomman ruukun ehkä myös. Siivotakin voisi.

Sisäisiä prosesseja.

Harjoittelu on hämmentävää. Meille on kerrottu kyllä, että se olisi raskasta, sekä henkisesti, että fyysisesti. No, mä en koe harjoittelua raskaana. Totta kai fyysisesti tekee enemmän kun kävelee koko päivän ja tekee käsillä paljon asioita potilaita kääntäessä ja siirtäessä, selkälihaksetkin saavat treeniä. Osastollani kuitenkin on aika hyvin ergonomia otettu huomioon, niin turhaa kuormittumista ei oikeastaan tule. Pään sisällä tapahtuvan voisi ottaa raskaasti, mutta mä koen kaiken tuon hämmennyksen lähinnä positiivisesti ja mahdollisuutena tuntea itseni taas hieman paremmin.

Mä olen siis psykogeriatrisella osastolla. Ja tuolla osastolla mä olen lähempänä ihmisyyttä kuin koskaan ennen. Päiväkodissakin oli ihmisyyttä lähellä, mutta erillä tavalla. Lapset ovat lapsia, kehittyviä, tulevaisuus edessä. Tuolla osastolla millä olen, ihmisillä on jo tarinat. Siitä, mitä on opittu, yritetään pitää mahdollisimman pitkään kiinni. Toisaalta osasto on erittäin lohduton paikka: täynnä haurastuvia, murenevia ihmisiä, joiden elämästä enää hyvin vähän on jäljellä, ja harvalla tulee muuta enää olemaan. Potilaat eivät pysty selviytymään päivittäisistä toimistaan. Harva pystyy vaihtamaan paikkaansa ollenkaan vaikka istuisikin pyörätuolissa. Lisäksi mieli ei pysy tässä ajassa, minuus murenee. Se tosin varmasti tavallaan helpottaa olemista. Toisaalta osasto on toivoa täynnä. Erittäin pienistäkin asioista iloitaan paljon, kuten siitä että pyörätuoliin siirtyessä potilas pystyi hieman varaamaan jaloilleen.

Mutta siis, mikä siis tekee harjoittelusta hämmentävän ja tavallaan vaikean, on juuri tuo ihmisyys. Päivän aikana tapahtuu paljon asioita, uusia asioita, jotka mietityttävät myöhemmin. Meidän pitää kirjoittaa kouluun oppimispäiväkirjaa, joten päivän tapahtumia on pakko miettiä uudestaan. Asioita ei voi vain painaa jonnekin taustalle, vaan niitä on pakko käydä läpi. Oppimispäiväkirja onkin varmasti hyvä keino kehittää hyviä hoitajia, kun se tavallaan pakottaa itsetutkiskeluun heti opintojen alkuvaiheessa. Syntyy vähemmän työhönsä väsyneitä, motivoitumattomia ja katkeria hoitajia.

Asiat, jotka tuntuvat vaikeammilta ovat yleensä pieniä. Lähtökohtahan on, että minä olen tuolla auttamassa. Mutta sitten, tuleekin hetki, jolloin sekunnin murto-osan ajan ajattelen että tahdon katsoa pois kun jokin tuntuu vastenmieliseltä. Sitten tajuan, ettei se oikeasti ole vastenmielistä ja jatkan toimia normaalisti. Tai sitten, en ehdikään juuri sillä hetkellä auttamaan potilasta jolloin hän apua pyytää. Tai potilas ei ole henkisesti tässä ajassa, vaan on silminnähden ahdistunut, enkä pysty tekemään muuta kuin yrittää selittää hänelle, että on kahviaika, eikä ole mitään hätää.

Tilanteen ohi mentyä ajattelen sitä, kuinka tuo elämä on kaikki mitä potilailla on. Eivät he voi lähteä tuolta kotiin, osasto on heidän kotinsa, ja tulee myös olemaan luultavasti kuolemaan asti. Eihän minua kuuluisi ällöttää, kun toinen elää sen keskellä koko ajan. Ja oliko minulla oikeasti niin kiire, vai olinko vain hieman laiska ja välinpitämätön. Ja jos oli niin kiire, on ahdistavaa se, kuinka ei kykene auttamaan aina, milloin tahtoisi auttaa. Ja kun toinen on ahdistunut, ei voi tehdä muuta kuin olla läsnä, eikä tuolla ehdi olla jatkuvasti läsnä.

Mä olen oppinut tuntemaan potilaita tuollaisina kuin he juuri nyt ovat. Vaikeaa kuitenkin on myös se, kun omaiset ovat tunteneet heidät erilaisina. Heidän rakkaansa ei välttämättä muistuta enää lainkaan heidän vaimoaan, miestään, vanhempaansa. Arvostan suuresti niitä omaisia, jotka käyvät tiheään rakkaansa luona. Toisaalta niin suuri välittäminen ja huolenpito luo uskoa aitoon, syvään rakkauteen, mutta toisaalta surettaa se, kuinka omaisen elämän tärkein ihminen ei ole enää kuin varjo entisestään. Toivon todellakin, että joku ennemmin tappaisi minut kuin antaisi minun mennä niin huonoon kuntoon että joutuisin vastaavalle osastolle loppuiäkseni, kaikesta positiivisesta hengestä huolimatta. Eikä tuokaan ole sellainen asia, jota jotain muuta alaa opiskeleva 21-vuotias ajattelisi miltei päivittäin. Ulosteisen vaipan vaihtaminen aikuiselle ei todellakaan ole suuri asia.

Harjoittelu on mukavaa. Pidän siitä todella paljon ja herään masokistisen mielellään aamuvuoroihin puoli kuudelta tietäessäni, että edessä on päivä osastolla. Se, että todellakin näen potilaat ihmisinä, enkä lihakasoina joita täytyy syöttää ja joilta täytyy vaihtaa vaippoja, on hienoa. Olen päässyt näkemään ja tekemään perushoidon lisäksi mielenkiintoisia asioita, kuten näkemään kertakatetroinnin ja katetroimaan itse, laittamaan happiviikset ja näkemään tikkien poistamisen. Lisäksi opin koko ajan uusia asioita ja paremmaksi jo osaamissani asioissa. Saan myös positiivista palautetta koko ajan paljon. Minulla on olo, että minua oikeasti tarvitaan, ja että voin vaikuttaa yksittäisten ihmisten elämään. Potilaatkin tuntuvat pitävän minusta paljon: minut on tahdottu syödä, naittaa potilaan lapselle ja minua on halattu sen lisäksi, että ulkonäköäni, luonnettani ja käsiäni kehutaan.

Lähinnä valkoista.

Mä olen ollut tänään reipas! Ainakin melkein. Kävin Pinjalla ja lähetettiin sähköpostia yhdelle osastonhoitajalle, jos sinne vaikka pääsisi sisätautipotilaan hoitotyön harjoitteluun. Lisäksi juuri äsken pistin HUSille hakemuksen kesätöihin laitoshuoltajaksi tms. Katsoin kyllä myös työpaikkailmoituksia Lontoossa. Houkuttais suuresti jonnekin kauas kesätöihin lähteminen. Pikkasen stressaa asunto, tai siis tahtoisin kuitenkin pitää huoneeni ainakin noin periaatteessa, eli palkkaa pitäis tulla ylimääräisen vuokran verran. Käytännössä olis ehkä kivempaa olla täällä kesätöissä ja matkustaa, mutta toisaalta ei ole varmaa että olis aikaa matkustaa ikinä. Sen tosin olen päättänyt että meen käymään Venlan luona Glasgowssa jossakin välissä.

Maanantaina alkaa harjoittelu. Mä olen valmistautunut ostamalla muun muassa omat työkengät ja pari valkoista toppia. Vähän stressaa, muttei kovin paljoa. Huomenna varmaan stressaa enemmän. Tuntuu, etten muista juuri mitään, mutta toisalta luulen kyllä, että sitten kun pitää oikeasti tehdä jotain, muistuu ainakin suurin osa opeista mieleen. Ja varmastihan sitä saa aluksi katsoa ja äimistellä. Näin viime yöna untaki ensimmäisestä harjottelupäivästä, vaikken yleensä näekään unia niin että muistaisin ne. Uni oli suhteellisen realistinen ja hengeltään positiivinen, vaikkaan se ei kyllä varsinaisesti sijoittunut pitkäaikaisosastolle. Autoin siinä ohjaavaa hoitajaa kiristämään tikkejä, jotka oli laitettu jollain uudella tavalla, jota ei mun käsittääkseni ole olemassakaan. Toivottavasti muistan ottaa oikeat paperit mukaan maanantaina. Muistaakseni kirjotin kyllä info-tunnilla muistiinpanoja, ehkä niistä selviää jotain kunhan löydän ne.

Voisin ehkä mennä nyt tekemään jotain ruokaa, tai ainakin salaattia. Avocado on varmaan jo kypsä. Mulla on ollut nälkä jo suhteellisen pitkään, mutta keittiöstä kuului ääniä ja mun halu olla tapaamatta vieraita ihmisiä on suurempi kuin mun nälkä. Suurin osa äänistä kuitenkin poistui joskus 20 minuuttia sitten. Tää mun olo, etten tahdo kommunikoida vieraiden ihmisten kanssa, mutta hyvin paljon tuttujen kylläkin, johtuu varmaankin harjoittelun alkamisen läheisyydestä. Kun tiedän kuitenkin, että kohta olen täysin vieraiden ihmisten ympäröimänä pakosta ja paljon. Edelleen on myös tavallaan outoa se, kun ei mene kouluun vielä pitkään aikaan. Palaaminen tuntuu varmaan samalta kuin aiemmin kesäloman jälkeen.

Toppila.

Mä oon Toppilassa. Oltiin Veeran kanssa urheilullisia ja käveltiin Välivainiolle ostamaan viiniä ja juustopastaa. Ehdittiin jopa takaisin riittävän aikaisin, jotta Laura olisi päässyt sisälle, mutta Laura tulikin myöhemmin kuin aikoi. Mä oon nukkunu ja syöny paljon viimeisen 1,5 vuorokauden aikana. Huomenna syötteelle.