Ne huutaa raivoissaan: "Ei mies ei toimi noin!"

Ei varmaankaan ole kaukaa haettu, jos sanon noin joka kahdennenkymmenennen potilaan koskettavan erityisen paljon syystä tai toisesta. Jostain syystä potilaan tilanteeseen, suruun, tuskaan ja iloon eläytyy enemmän. Ei sillä, etteikö muidenkin potilaiden tunteisiin eläytyisi.

Jos osastolla on 15-20 potilasta ja potilaat ovat osastolla muutamasta päivästä viikkoihin, ehtii erityisen koskettavien potilaiden kanssa olla tekemisissä pidempään. Erityisesti koskettavia potilaita tulee vastaan noin kerran viikossa, ja kunkin kohdalla on aikaa pohtia mielessä koskettavuuden syitä ja kenties nähdä potilaan tilanteen kehitystä.

Jos potilaita on 10-15 päivässä, tulee erityisen koskettavia potilaita vastaan harva se päivä. Aikaa tunteiden käsittelyyn ei kuitenkaan ole.

Jos voisin istua illan sanomatta sanaakaan.

Tänään huomasin itsessäni uuden kehittymishaasteen. Tai no, en ensimmäistä kertaa tätä kyseistä, mutta nyt ehkä pohdin sitä enemmän, koska toimintani kyseenalaistettiin. Mikä oli varsin ikävää siinä mielessä, että toimintani syyksi luultiin kykenemättömyyttä häviämään. Läheltä liippaa, muttei aivan kuitenkaan. Olen huono olemaan huonompi kuin ennen. On paljon asioita, jotka vain osaan. Sen jälkeen kehittyminen on vaikeaa. Tietysti on paljon myös asioita, joissa olen huonompi alussa, ja joissa kehittyy ja tulee takapakkia, mutta silloin ei mennäkään alkutilanteen taakse enää. Eli siis. En kykene käsittelemään kypsästi tilanteita, jolloin huomaan olevani huonompi jossain, kuin olin aluksi. Esimerkkinä peli, jossa olin alusta asti todella hyvä, vaikken peliä koskaan ennen ollutkaan pelannut. Tänään peli sujui aluksi yhtä hyvin, mutta lakkasi sitten sujumasta. Epäkypsä reaktioni tähän siis oli se, ettei minulla enää tehnyt mieli pelata. Sen verran kypsä reaktioni kuitenkin oli, että tajusin lopettaa, koska tiesin, että olisin vain turhaantunut omaan aiempaa huonompaan pelaamiseen. Tämä on mielestäni huomattavasti parempi kehittymishaaste, kuin pukeutuminen vuodenaikojen mukaan.

Olen nukkunut käsittämättömän paljon. Paljon tarkoittaa siis yhdeksästä kolmeentoista tuntia yössä, keskiverron ollen jossain kymmenen ja puolen tunnin kieppeillä. Lisäksi rytmi on aivan mitä sattuu. Pitäisi ottaa itseä niskasta kiinni ja palata normaalihkoon rytmiin, eikä nukkua säännöllisesti yhteen tai kahteen. Yhteen tai kahteen nukkumisessa on myös se huono puoli, että silloin helposti missaa markkinat. Olin myös reipas, ja tein kätilötyön perustan korvaavat tehtävät ja kotitentin kaikki kunnolla ja rauhassa ja vieläpä ajallaan.

Täällä ei ole juuri kummempia tapahtunut. Kävin host-perheeni luona, samoin Amsterdamissa katsoon kaveria, jota en ollut vuosiin nähnyt. Olen myös leiponut kolme kuivakakkua pöytäuunissa, onnistuin aika hyvin soveltamaan englantilaisen kirsikkakakun ohjeen kuten myös rommirusinakakun ohjeen. Maustekakun ohje löytyi netistä, kun siihen ei tarvittu juuri sitä oikeanlaista reseptiä.

Yksinäistä ei ainakaan ole ehtinyt tulemaan, talo kun on täynnä ihmisiä jatkuvasti. Couchsurffareita kun on suhteellisen pysyvänä neljä, joiden lisäksi asukkaita kaksi kappaletta ja kummankin tyttöystävät, minä siis mukaan luettuna. Lisäksi välillä pyörii lyhyempiä aikoja muitakin couchsurffareita. En varmaan paljoa valehtele, jos sanon, että täällä on parhaimmillaan ollut 11 ihmistä 9 eri kansallisuutta yötä. Hollantilaiset ovat kyllä varsin aliedustettuina täällä, yleensä kun läsnä on vain yksi.

Jostain syystä olen ajatellut paljon Italiaa täällä.

En tiedä, mitä viirivehkalle kuuluu. Olettaisin sen olevan vielä elossa.

Sinä saatat olla juuri se, joka sattumalta minut pelastaa meteoriitin alta.

Tämä on taas niitä blogitekstejä, jonka kirjoitan junassa ja julkaisen sitten joskus. Oon kyllä laiskistunut blogin kirjoittamisessani. Tuntuu kyllä myös, etten ylipäätään vietä niin paljon aikaa koneen äärellä nykyään. Siihen varmasti vaikuttaa vuodessa lisääntynyt sosiaalinen elämä, älytön tuntimäärä mitä oon koulussa / harjoittelussa viikossa sekä hollantilaisen tämänhetkinen netittömyys, joka on jo jonkin aikaa jatkunut. Ylipäätään oon kirjoittanut blogia eniten silloin, kun oon tylsistynyt, ja nykyään oon tylsistynyt lähinnä istuessani junassa. Tällä kertaa oon matkalla Ouluun, oon perillä kolme päivää.

Harjoittelu on alkanut. Oletin aina, että tykkään siitä. Tykkään kuitenkin vielä enemmän kuin oletin. Olin kuullut, että monella on tuossa harjoittelussa tylsää, mutta mulla ei kyllä ole ehtinyt tulemaan tylsää. Osaltaan varmasti vaikuttaa se, että osastolla on töissä varsin mainiota porukkaa ja juttu lentää. Tämän viikon projektina oli, että istun oleskeluhuoneessa paljon silloin, kun ei ole niin paljoa tekemistä. Eli aina, kun olisi voinut tulla tylsää, menin oleskeluhuoneeseen. Ja aina joku juttelee jotain, jos maltan pidempään kuin viisi minuuttia istua siellä lukemassa Hesaria. Hyvin on kyllä tullut päivän lehti selailtua tämän viikon osalta. Kunnolla en kuitenkaan pysty keskittymään artikkeleiden lukemiseen, eikä se tietysti ole tarkoituskaan.

Hämmästyin sitä, kuinka vähän ajatuksia ja tunteita harjoittelu on minussa herättänyt. Koulussa kun sai sellaisen kuvan, että harjoittelu olisi pelkkää tunnemyllerrystä. Totta kai jotkut asiat hieman mietityttää, ja joitain tunteitakin herää, mutta inhimillisessä määrin. Tai oikeastaan mietityttää, että onkohan näin vähä reagoiminen jo hieman epäinhimillistä. Ehkä mä vain tunnen itseni ja tunteeni riittävän hyvin ja osaan käsitellä ne saman tien, jolloin ne eivät pääse kertymään. En tiedä.

Harjoittelun alettua mä oon nukkunut tosi paljon. Tosi paljon on siis keskimäärin 9-10 tuntia yössä. Jos on jonain yönä jäänyt unet vähemmälle esimerkiksi perättäisten ilta- ja aamuvuorojen vuoksi, seuraavana yönä olen nukkunut sitten senkin edestä. 11,5 tuntia pidempään en ole kuitenkaan pystynyt nukkumaan. Olen mennyt nukkumaan hyvissä ajoin (edelleen varmasti osasyynä hollantilaisen netittömyys) ja herännyt suhteellisen virkeänä aamulla. Olen tosin nähnyt painajaisia viimeisen viikon aikana. Ne eivät kyllä varsinaisesti liity harjoitteluun. Ennemminkin niissä on tapahtunut jotain pahaa jollekin perheenjäsenistä.

Kirjoitettu siis torstaina 7.10.

The everlasting difficulty of important choices.

No niin. Yli kaksi kuukautta siitä, kun oon viimeksi tänne mitään kirjoittanut. On muka ollut kiirettä. Koulukin on alkanut monta viikkoa sitten, kohta alkaa harjoittelu.

Soitin tänään harjoittelupaikan osastonhoitajalle. Osastonhoitaja ainakin vaikutti tosi mukavalle, ja samoin niiden ohjaussysteemi vaikutti hyvälle. Tuo kun ei ehkä ole sinällään harjoittelupaikaksi helpoimmasta päästä, niin huonolla ohjauksella siellä varmasti olis todella kurjaa.

Mä oon tehnyt villapaidan melkein loppuun. Vielä puuttuu toisen hihan sauma ja napit. Aion vakaasti saada sen valmiiksi ennen kuin lähden Leideniin ylihuomenna.

Puupää, kirottu puinen pää, ihana puinen pää.

Kirjoitan taas junassa ja julkaisen, kunhan pääsen kotiin asti. Taitaa tulla pitkästi liirum laarumia. Oli tarkoitus kirjoittaa suoraan blogiin, mutta jostain syystä en onnistu pääsemään nettiin. Airport sanoo että kuuluvuutta on, mutta selain sanoo, etten ole yhteydessä internetin ihmeelliseen maailmaan. Ei sillä, menomatkalla Ouluun kun yritin, en kyllä onnistunut kirjautumaan blogiin, vaikka muuten netti suunnilleen ainakin toimi. Aivan aina ei kaikille sivuille päässy. Mutta eipä tässä mitään. Näin voi kirjoittaa ja musiikki kuuluu.

Ostin uudet kuulokkeet. Kulutan turhaan. Unohdin kuulokkeet kotiin, kun olin lähdössä Ouluun. Totesin sitten, että ostan mielummin uudet, kuin olen tuntikaupalla ilman musiikkia junassa.

Oulun ilta on viileämpi kuin Helsingin ilta. Ei sinällään ihme. Mutta kun kävelin asemalta Tiialle, paleli hieman. Muuten Oulussa oli varsin mainio ilma. Eilen pesin äitin maton, sisällä tosin. Kävin myös saunassa – taas! Tänään käytiin uimassa. Tai äiti ui ja Aato leikki vedessä ja minä kahlasin ja tein hiekkalinnan Aaton kanssa. Ei siis ollut uimapukua mukana.

Käytävän toisella puolella jollain pojalla on tietokone. En ehkä jaksa kysyä, toimiiko sillä junan netti. Toivottavasti vika ei ole minun koneessa. Periaatteessa Aato saattoi astua tämän päälle aiemmin. Puhumattakaan siitä, että äitin koira on saattanut hyvinkin maata tämän päällä. Note to self taas: nostapa ensi kerralla kone hyllyyn, kun olet äitillä. Aivan kaiken varmuuden vuoksi. Toisaalta tässä vaunussa ja seuraavassaki on vissiin jotain sähköistä häikkää, ovet ei tahtonu avautua. Ja naapurin poika näyttää siltä, että katsoo jotain koneelta, eikä surffaile vaan. Olisinpa ottanut jonkun leffan mukaan.

Sain melkein vuosi sitten lahjakortin Kenkämeklarille. Olen käynyt sen jälkeen aika monta kertaa Oulussa, aina unohtaen sen kotiin. Olin tämän viikon arkipäivät Venlan luona Toukolassa. Muuten olisin voinut lähteä sieltä suoraan Ouluun, mutta olin jättänyt tuon lahjakortin Kannelmäkeen. Piti sitten käydä hakemassa se. Tämä osoittautui varsinaiseksi onnenkantamoiseksi. Kun lähdin Kannelmäestä, totesin kymmenen metriä ulko-ovelta, että en tule olemaan kuiva, kun olen bussipysäkillä asti. No, ennen kuin bussi tuli, olivat kenkäni litimärät ja sateenvarjosta tuli vettä läpi. Vaatteet olivat suhteellisen kuivat, koska en omistanut sillä hetkellä lahkeita tai juuri hihojakaan.

Bussista ei juuri nähnyt mihinkään, kun ikkunat olivat silkkaa vesiputousta. Thalian aukion kohdalla edellä ajavien autojen pohjat olivat vedessä. Bussi roiskutti jatkuvasti vettä jalkakäytävälle metrien päähän. Ilmalan takana petyin. Sade laantui. Olin jo odottanut sitä, että pääsen taas kunnon sateeseen. Juuri Kumpulan puolelle tultaessa sade yltyi uudestaan kaatosateeksi. Jäin Intiankadulla pois ja kävelin avojaloin noin kilometrin. Välillä oli niin paljon vettä, että sai kahlata nilkkaa myöten virrassa. Sateenvarjosta tuli edelleen vettä läpi. Kävin vielä kaupassakin ilman sateenvarjoa, kun olin nakannut tavarat sisälle. Silloin ei kyllä satanut enää kovin paljoa, mutta nurmikko tuntui kivalta varpaiden alla.

Vielä reilu neljä tuntia. Hollantilainen aikoi lähteä huomenna Leidenistä. On täällä sitten joskus. Huomenna on iltavuoro. Sen jälkeen neljä aamua. Tiia ja Kaija ja joitain muitakin tulee ehkä loppuviikosta käväiseen Helsingissä. Lenni puhui, että aikoo kuun puolen välin paikkeilla Helsinkiin. Jospa se lähtis mun kanssa viikonloppuna Lintsille. Mulla kun on taas viikonloppu vapaa. Sinällään syvältä, sunnuntailisät olis kiva juttu.

Jos ei mikään muuttuiskaan.

Olen Joensuussa, pitkästä aikaa. Tuntuu melkein siltä, kuin olisin mökillä. Talo vain on isompi. Mä oon syönyt ulkona uusia perunoita, pelannut sulkapalloa ja petankkia Lennin kanssa sekä ripustanut riippumaton. Kärrättiin myös Lennin kanssa toisiamme kottikärryillä. Kävin myös kyllä keskustassa ja kirppiksillä tänään. Ostin kirjan ja herneitä.

Uusi veli on hyvin pieni. Sen iho on pehmeä.

Huomenna on vielä vapaa, lauantaina sitten aamuvuoro. Ei olisi haitannut, vaikka olisi ollut enempikin aikaa olla täällä. Tykkään tästä talosta paljon. Ensi yönä voisin nukkua hyvin.

Ilma jota hengitämme samaa ilmaa on.

Päätin olla viettämättä juhannusta. Mua ahdistaa yleiset oletukset. Niinpä mä kävin eilen kaupassa ja ostin palapelin. Tänään olen koonnut palapeliä, lueskellut ja syönyt. Siivosin myös hieman, mutten kovin paljoa. Palapeliä varten jouduin hieman järjestelemään tavaroita uudelleen, toisinsanoen tyhjentämään pöydän. Lisäksi olen näyttänyt tänään kamalalta.

Palapelistä tulee hieno. Meinasin tuskastua kaupassa, kun siellä oli vaan palapelejä, joissa oli liian vähän paloja, ja neki, joissa olis ollu melkein riittävästi paloja (eli 500) oli jotain aivan typeriä. Sitten käännyin ympäri lähteäkseni ja huomasin käytävän toisella puolella sekalaisella pöydällä olevan 1500 palan palapelejä. Päälimäisen kuvakin oli siedettävä: joku hieman luminen linna. Huomasin, että kaikissa neljässä palapelissä on eri kuva. Kolmannen kohdalla koin ahaa-elämyksen. Se voisi olla eräs silta Firenzessä. Ostin sen. Tarkistin kotona. Ponte vecchiohan se. Nyt siis kokoan kuvaa paikasta, jossa olen ollut.

Huomasin eilen, että tulen normaalia huomattavasti paremmin toimeen skitsofreenikoiden kanssa.