22.4.2010

En tahdo tietää kuinka ehyeksi tullaan.

Joskus en voinut sietää Maija Vilkkumaata. Kävin uimassa. Uimahalli oli täynnä metrinmittaisia ihmisiä. Siellä oli jonkinlainen kilpailu. Kuntoaltaassa oli kuitenkin vain aikuisia ihmisiä. Eikä niitäkään liikaa. Uiminen tuntui kumman kevyeltä, kunnes vaihdoin suuntaa. Taisi olla jonkun sortin virtaus altaassa.

Onnistuin hukkaan kopin numeron. Siis sen lätkän, joka kertoo, mihin koppiin avain sopii. Muistin kuitenki kopin numeron ja vissiin se avaimessakin luki. Oli harvinaisen tehokas uintireissu. Yleensä uin puoli tuntia ja kaikkeen muuhun sälään menee toinen puoli tuntia. Nyt paikka oli niin täynnä, että oli vähän kiire ensin altaaseen ja sitten pois paikalta.

Onnistuin miltei tukehtumaan tänään. Aspiroin jotain minttu/eucalyptus/tms. raittiintuntoispitoista. Tuntui turhan raikkaalta äänihuulten kieppeillä. Selvisin kuitenkin siitäkin hengissä. Ajoin myös tänään autoa. Se on kivaa.

Äiti oli tosi empaattinen: "Mun on hirveen vaikee olla sun puolesta pahoillaan ku oon niin ilonen siitä, että sä oot täällä!" Ei sillä, on kyllä kiva olla täällä, vaikka olisikin kivempi olla Hollannissa. Tuntuu, etten saa juuri mitään aikaan, paitsi sellaista, mikä keskeyttää ajattelun. Aato on varsin hurmaava suurimman osan aikaa. Muita en olekaan vielä ainakaan nähnyt, kuin äitin ja Aaton. En jaksaisi olla aktiivinen.

Kohta syömään. Toivottavasti lipastolla olisi hyvää ruokaa tänään.

Hyppii, karjuu, huutaa kunnes joet muuttaa suuntaa.

18.4.2010

Se on sääli et me ei seota yhdessä.

En tiedä, pääsenkö mihinkään. En tiedä, etten pääsisi, enkä tiedä, että pääsisin. Masentavaa. Pyykkituvassa oli taas joku ääliö. Ehti juuri maksaa koneellisensa, enkä mä päässyt peseen pyykkiä. Varasin ehkä toimivan koneen yhdeksästä kymmeneen. Pitää pysyä hereillä. Pakko pestä pyykkiä, jos vaikka kuitenkin pääsisin tiistaina kauas. Aamulla tiellä oli irtirevitty linnunsiipi. Kastematoja oli kuollut tielle paljon. Jossain vaiheessa on tuntunut aika tuskastuttavalta elämä tänään.

Näin Hannaa. Aurinko paistaa. Jotkin lentoyhtiöt ovat kyseenalaistaneet lentokiellot testilentojensa jälkeen.

Ellu soitti mulle. Elämä alkaa voittaa taas.

17.4.2010

Tuulee.

Vapaapäivä. Mä oon juonu kahvia ja syönyt ruisleipää. Kävin myös lähikirppiksellä. Kirjaakin olen lukenut. Aurinko välillä paistaa. Kohta menen kauppaan. Viirivehka näyttää siltä, kuin siihen olisi tulossa kukkia. Päivä olisi vallan mainio, jos en stressaisi siitä, pääsenkö tiistaina lentämään vai en.

7.4.2010

Kaikkihan me olemme oman elämämme keskipisteitä.

Tänään ahdistaa, enemmän kuin ajattelin että ahdistaisi. Ahdistaa, kuinka yhtenä hetkenä voi elää täysin tasapainoista, tervettä elämää, ja seuraavana hetkenä onkin kuolemansairas. Kaikki muuttuu, kun joutuu elämään loppuelämänsä sairauden kanssa, vaikka olisikin elänyt tietämättään sen kanssa jo pitkään. Sitä vain ei tiennyt, kuinka rajallista kaikki oikeasti on. Tai sitten on ollut jo pitkään sairas tietäen sen. Yhtäkkiä kaikki pahenee, eikä ymmärrä enää mistään mitään. Hieman myöhemmin ei olekaan enää mitään, ja rakkaat miettivät, kuinka kaikki kävi.

Enkä mä voi tehdä mitään. Mä voin yrittää olla lähellä ja kommunikoida, ottaa huomioon. Se on vaikeaa, lähellä oleminen. Unohtaminen on myös helppoa: kaikkihan nämä ovat samanlaisia, sairaita, ei kukaan pärjäisi itsekseen. Välillä tekisi mieli ravistella itseä. Vaikka minulle vakavat taudit ovatkin koko ajan arkipäiväisempää ja potilaat vaihtuu, ei se heille ole arkipäiväistä. Miten se voisikaan olla, eiväthän he ole koskaan ennen kuolleet. Joku toinen taas menettää vain viikon tai pari täysipainoisesta elämästään, eikä tajua, että viereinen ihminen tekee kuolemaa juuri nyt. Ehkä niin on parasta heille, olla ymmärtämättä, olla välittämättä.

Ja se odottaminen. On varmasti raskasta odottaa uusia labratuloksia, uusien kuvien lausuntoja, uusia tilannearvioita. Eikä muuta voi tehdä, kuin odottaa, toivoa, että joku kävisi, ja pahimmassa tapauksessa, että joku ehtisi käydä ennen loppua. Odotellessa syödään, mittaillaan verenpaineita, syödään lääkkeitä. Ehkä juuri ne jokapäiväiset toimet juuri pitävät meidät järjissämme. Sairaalaan mennessä ne muuttuvat, mutta sairaalan rutiinit kuitenkin toistuvat päivästä toiseen.

Ja juuri sen takia mä opiskelen tätä, että voisin olla lähellä.

3.4.2010

Onneksi olen terve, vai onko sekin harhaa?

Viisi päivää harjoittelua takana. Norovirus on jäänyt historiaan, ja mä vietän päivät laitellen antibiootteja tippuun. Mulla on menny hirveesti aikaa vaikka mihin. Onneksi osastolla saa olla opiskelija ja tehdä hitaasti ja tarkasti. Päivittäin teen jotain typerää, mutta en mitään suuria typeryyksiä. Eilen laitoin uuden letkun potilaalle, jolla oli tipanlaskija. Letkutin kuitenkin ensin vääränlaisen letkun, kun en huomannut ajatella asiaa. Ja toki teen muutakin, otan peruskontrolleja ja kirjailen. Yhden sepelvaltimoiden varjoainekuvauksen oon nähny.

Tänään on vapaapäivä. Suunnittelen kaivavani pyöräni varastosta, irrotan takarenkaan venttiilin, saan venttiilin toimimaan joillain käsittämättömillä voimilla, jotka kehitän kohta, ja pyöräilen prismaan ostamaan aineita lasagnea varten. Olisi ehkä aika ostaa myös uusi venttiili takarenkaaseen, ettei sitä tarvitsisi joka kerta irroittaa jos renkaaseen tahtoo saada ilmaa.

Eilen kävin lenkillä. Hitaasti, enkä hirveän pitkästi. Kuntokin on surkea. Kerrankin mulla kuitenkin oli oikea määrä vaatteita päällä! Eli ei tullut huono olo, niinkuin viimeisen puolen vuoden aikana joka kerta liiasta määrästä vaatteita johtuen. Olinkin unohtanu kuin kivaa juokseminen on!

Viirivehkaan kasvaa jotain outoa.