Jos voisin istua illan sanomatta sanaakaan.

Tänään huomasin itsessäni uuden kehittymishaasteen. Tai no, en ensimmäistä kertaa tätä kyseistä, mutta nyt ehkä pohdin sitä enemmän, koska toimintani kyseenalaistettiin. Mikä oli varsin ikävää siinä mielessä, että toimintani syyksi luultiin kykenemättömyyttä häviämään. Läheltä liippaa, muttei aivan kuitenkaan. Olen huono olemaan huonompi kuin ennen. On paljon asioita, jotka vain osaan. Sen jälkeen kehittyminen on vaikeaa. Tietysti on paljon myös asioita, joissa olen huonompi alussa, ja joissa kehittyy ja tulee takapakkia, mutta silloin ei mennäkään alkutilanteen taakse enää. Eli siis. En kykene käsittelemään kypsästi tilanteita, jolloin huomaan olevani huonompi jossain, kuin olin aluksi. Esimerkkinä peli, jossa olin alusta asti todella hyvä, vaikken peliä koskaan ennen ollutkaan pelannut. Tänään peli sujui aluksi yhtä hyvin, mutta lakkasi sitten sujumasta. Epäkypsä reaktioni tähän siis oli se, ettei minulla enää tehnyt mieli pelata. Sen verran kypsä reaktioni kuitenkin oli, että tajusin lopettaa, koska tiesin, että olisin vain turhaantunut omaan aiempaa huonompaan pelaamiseen. Tämä on mielestäni huomattavasti parempi kehittymishaaste, kuin pukeutuminen vuodenaikojen mukaan.

Olen nukkunut käsittämättömän paljon. Paljon tarkoittaa siis yhdeksästä kolmeentoista tuntia yössä, keskiverron ollen jossain kymmenen ja puolen tunnin kieppeillä. Lisäksi rytmi on aivan mitä sattuu. Pitäisi ottaa itseä niskasta kiinni ja palata normaalihkoon rytmiin, eikä nukkua säännöllisesti yhteen tai kahteen. Yhteen tai kahteen nukkumisessa on myös se huono puoli, että silloin helposti missaa markkinat. Olin myös reipas, ja tein kätilötyön perustan korvaavat tehtävät ja kotitentin kaikki kunnolla ja rauhassa ja vieläpä ajallaan.

Täällä ei ole juuri kummempia tapahtunut. Kävin host-perheeni luona, samoin Amsterdamissa katsoon kaveria, jota en ollut vuosiin nähnyt. Olen myös leiponut kolme kuivakakkua pöytäuunissa, onnistuin aika hyvin soveltamaan englantilaisen kirsikkakakun ohjeen kuten myös rommirusinakakun ohjeen. Maustekakun ohje löytyi netistä, kun siihen ei tarvittu juuri sitä oikeanlaista reseptiä.

Yksinäistä ei ainakaan ole ehtinyt tulemaan, talo kun on täynnä ihmisiä jatkuvasti. Couchsurffareita kun on suhteellisen pysyvänä neljä, joiden lisäksi asukkaita kaksi kappaletta ja kummankin tyttöystävät, minä siis mukaan luettuna. Lisäksi välillä pyörii lyhyempiä aikoja muitakin couchsurffareita. En varmaan paljoa valehtele, jos sanon, että täällä on parhaimmillaan ollut 11 ihmistä 9 eri kansallisuutta yötä. Hollantilaiset ovat kyllä varsin aliedustettuina täällä, yleensä kun läsnä on vain yksi.

Jostain syystä olen ajatellut paljon Italiaa täällä.

En tiedä, mitä viirivehkalle kuuluu. Olettaisin sen olevan vielä elossa.

Sinä saatat olla juuri se, joka sattumalta minut pelastaa meteoriitin alta.

Tämä on taas niitä blogitekstejä, jonka kirjoitan junassa ja julkaisen sitten joskus. Oon kyllä laiskistunut blogin kirjoittamisessani. Tuntuu kyllä myös, etten ylipäätään vietä niin paljon aikaa koneen äärellä nykyään. Siihen varmasti vaikuttaa vuodessa lisääntynyt sosiaalinen elämä, älytön tuntimäärä mitä oon koulussa / harjoittelussa viikossa sekä hollantilaisen tämänhetkinen netittömyys, joka on jo jonkin aikaa jatkunut. Ylipäätään oon kirjoittanut blogia eniten silloin, kun oon tylsistynyt, ja nykyään oon tylsistynyt lähinnä istuessani junassa. Tällä kertaa oon matkalla Ouluun, oon perillä kolme päivää.

Harjoittelu on alkanut. Oletin aina, että tykkään siitä. Tykkään kuitenkin vielä enemmän kuin oletin. Olin kuullut, että monella on tuossa harjoittelussa tylsää, mutta mulla ei kyllä ole ehtinyt tulemaan tylsää. Osaltaan varmasti vaikuttaa se, että osastolla on töissä varsin mainiota porukkaa ja juttu lentää. Tämän viikon projektina oli, että istun oleskeluhuoneessa paljon silloin, kun ei ole niin paljoa tekemistä. Eli aina, kun olisi voinut tulla tylsää, menin oleskeluhuoneeseen. Ja aina joku juttelee jotain, jos maltan pidempään kuin viisi minuuttia istua siellä lukemassa Hesaria. Hyvin on kyllä tullut päivän lehti selailtua tämän viikon osalta. Kunnolla en kuitenkaan pysty keskittymään artikkeleiden lukemiseen, eikä se tietysti ole tarkoituskaan.

Hämmästyin sitä, kuinka vähän ajatuksia ja tunteita harjoittelu on minussa herättänyt. Koulussa kun sai sellaisen kuvan, että harjoittelu olisi pelkkää tunnemyllerrystä. Totta kai jotkut asiat hieman mietityttää, ja joitain tunteitakin herää, mutta inhimillisessä määrin. Tai oikeastaan mietityttää, että onkohan näin vähä reagoiminen jo hieman epäinhimillistä. Ehkä mä vain tunnen itseni ja tunteeni riittävän hyvin ja osaan käsitellä ne saman tien, jolloin ne eivät pääse kertymään. En tiedä.

Harjoittelun alettua mä oon nukkunut tosi paljon. Tosi paljon on siis keskimäärin 9-10 tuntia yössä. Jos on jonain yönä jäänyt unet vähemmälle esimerkiksi perättäisten ilta- ja aamuvuorojen vuoksi, seuraavana yönä olen nukkunut sitten senkin edestä. 11,5 tuntia pidempään en ole kuitenkaan pystynyt nukkumaan. Olen mennyt nukkumaan hyvissä ajoin (edelleen varmasti osasyynä hollantilaisen netittömyys) ja herännyt suhteellisen virkeänä aamulla. Olen tosin nähnyt painajaisia viimeisen viikon aikana. Ne eivät kyllä varsinaisesti liity harjoitteluun. Ennemminkin niissä on tapahtunut jotain pahaa jollekin perheenjäsenistä.

Kirjoitettu siis torstaina 7.10.

The everlasting difficulty of important choices.

No niin. Yli kaksi kuukautta siitä, kun oon viimeksi tänne mitään kirjoittanut. On muka ollut kiirettä. Koulukin on alkanut monta viikkoa sitten, kohta alkaa harjoittelu.

Soitin tänään harjoittelupaikan osastonhoitajalle. Osastonhoitaja ainakin vaikutti tosi mukavalle, ja samoin niiden ohjaussysteemi vaikutti hyvälle. Tuo kun ei ehkä ole sinällään harjoittelupaikaksi helpoimmasta päästä, niin huonolla ohjauksella siellä varmasti olis todella kurjaa.

Mä oon tehnyt villapaidan melkein loppuun. Vielä puuttuu toisen hihan sauma ja napit. Aion vakaasti saada sen valmiiksi ennen kuin lähden Leideniin ylihuomenna.

Puupää, kirottu puinen pää, ihana puinen pää.

Kirjoitan taas junassa ja julkaisen, kunhan pääsen kotiin asti. Taitaa tulla pitkästi liirum laarumia. Oli tarkoitus kirjoittaa suoraan blogiin, mutta jostain syystä en onnistu pääsemään nettiin. Airport sanoo että kuuluvuutta on, mutta selain sanoo, etten ole yhteydessä internetin ihmeelliseen maailmaan. Ei sillä, menomatkalla Ouluun kun yritin, en kyllä onnistunut kirjautumaan blogiin, vaikka muuten netti suunnilleen ainakin toimi. Aivan aina ei kaikille sivuille päässy. Mutta eipä tässä mitään. Näin voi kirjoittaa ja musiikki kuuluu.

Ostin uudet kuulokkeet. Kulutan turhaan. Unohdin kuulokkeet kotiin, kun olin lähdössä Ouluun. Totesin sitten, että ostan mielummin uudet, kuin olen tuntikaupalla ilman musiikkia junassa.

Oulun ilta on viileämpi kuin Helsingin ilta. Ei sinällään ihme. Mutta kun kävelin asemalta Tiialle, paleli hieman. Muuten Oulussa oli varsin mainio ilma. Eilen pesin äitin maton, sisällä tosin. Kävin myös saunassa – taas! Tänään käytiin uimassa. Tai äiti ui ja Aato leikki vedessä ja minä kahlasin ja tein hiekkalinnan Aaton kanssa. Ei siis ollut uimapukua mukana.

Käytävän toisella puolella jollain pojalla on tietokone. En ehkä jaksa kysyä, toimiiko sillä junan netti. Toivottavasti vika ei ole minun koneessa. Periaatteessa Aato saattoi astua tämän päälle aiemmin. Puhumattakaan siitä, että äitin koira on saattanut hyvinkin maata tämän päällä. Note to self taas: nostapa ensi kerralla kone hyllyyn, kun olet äitillä. Aivan kaiken varmuuden vuoksi. Toisaalta tässä vaunussa ja seuraavassaki on vissiin jotain sähköistä häikkää, ovet ei tahtonu avautua. Ja naapurin poika näyttää siltä, että katsoo jotain koneelta, eikä surffaile vaan. Olisinpa ottanut jonkun leffan mukaan.

Sain melkein vuosi sitten lahjakortin Kenkämeklarille. Olen käynyt sen jälkeen aika monta kertaa Oulussa, aina unohtaen sen kotiin. Olin tämän viikon arkipäivät Venlan luona Toukolassa. Muuten olisin voinut lähteä sieltä suoraan Ouluun, mutta olin jättänyt tuon lahjakortin Kannelmäkeen. Piti sitten käydä hakemassa se. Tämä osoittautui varsinaiseksi onnenkantamoiseksi. Kun lähdin Kannelmäestä, totesin kymmenen metriä ulko-ovelta, että en tule olemaan kuiva, kun olen bussipysäkillä asti. No, ennen kuin bussi tuli, olivat kenkäni litimärät ja sateenvarjosta tuli vettä läpi. Vaatteet olivat suhteellisen kuivat, koska en omistanut sillä hetkellä lahkeita tai juuri hihojakaan.

Bussista ei juuri nähnyt mihinkään, kun ikkunat olivat silkkaa vesiputousta. Thalian aukion kohdalla edellä ajavien autojen pohjat olivat vedessä. Bussi roiskutti jatkuvasti vettä jalkakäytävälle metrien päähän. Ilmalan takana petyin. Sade laantui. Olin jo odottanut sitä, että pääsen taas kunnon sateeseen. Juuri Kumpulan puolelle tultaessa sade yltyi uudestaan kaatosateeksi. Jäin Intiankadulla pois ja kävelin avojaloin noin kilometrin. Välillä oli niin paljon vettä, että sai kahlata nilkkaa myöten virrassa. Sateenvarjosta tuli edelleen vettä läpi. Kävin vielä kaupassakin ilman sateenvarjoa, kun olin nakannut tavarat sisälle. Silloin ei kyllä satanut enää kovin paljoa, mutta nurmikko tuntui kivalta varpaiden alla.

Vielä reilu neljä tuntia. Hollantilainen aikoi lähteä huomenna Leidenistä. On täällä sitten joskus. Huomenna on iltavuoro. Sen jälkeen neljä aamua. Tiia ja Kaija ja joitain muitakin tulee ehkä loppuviikosta käväiseen Helsingissä. Lenni puhui, että aikoo kuun puolen välin paikkeilla Helsinkiin. Jospa se lähtis mun kanssa viikonloppuna Lintsille. Mulla kun on taas viikonloppu vapaa. Sinällään syvältä, sunnuntailisät olis kiva juttu.

Jos ei mikään muuttuiskaan.

Olen Joensuussa, pitkästä aikaa. Tuntuu melkein siltä, kuin olisin mökillä. Talo vain on isompi. Mä oon syönyt ulkona uusia perunoita, pelannut sulkapalloa ja petankkia Lennin kanssa sekä ripustanut riippumaton. Kärrättiin myös Lennin kanssa toisiamme kottikärryillä. Kävin myös kyllä keskustassa ja kirppiksillä tänään. Ostin kirjan ja herneitä.

Uusi veli on hyvin pieni. Sen iho on pehmeä.

Huomenna on vielä vapaa, lauantaina sitten aamuvuoro. Ei olisi haitannut, vaikka olisi ollut enempikin aikaa olla täällä. Tykkään tästä talosta paljon. Ensi yönä voisin nukkua hyvin.

Ilma jota hengitämme samaa ilmaa on.

Päätin olla viettämättä juhannusta. Mua ahdistaa yleiset oletukset. Niinpä mä kävin eilen kaupassa ja ostin palapelin. Tänään olen koonnut palapeliä, lueskellut ja syönyt. Siivosin myös hieman, mutten kovin paljoa. Palapeliä varten jouduin hieman järjestelemään tavaroita uudelleen, toisinsanoen tyhjentämään pöydän. Lisäksi olen näyttänyt tänään kamalalta.

Palapelistä tulee hieno. Meinasin tuskastua kaupassa, kun siellä oli vaan palapelejä, joissa oli liian vähän paloja, ja neki, joissa olis ollu melkein riittävästi paloja (eli 500) oli jotain aivan typeriä. Sitten käännyin ympäri lähteäkseni ja huomasin käytävän toisella puolella sekalaisella pöydällä olevan 1500 palan palapelejä. Päälimäisen kuvakin oli siedettävä: joku hieman luminen linna. Huomasin, että kaikissa neljässä palapelissä on eri kuva. Kolmannen kohdalla koin ahaa-elämyksen. Se voisi olla eräs silta Firenzessä. Ostin sen. Tarkistin kotona. Ponte vecchiohan se. Nyt siis kokoan kuvaa paikasta, jossa olen ollut.

Huomasin eilen, että tulen normaalia huomattavasti paremmin toimeen skitsofreenikoiden kanssa.

Olen kasvanut kiinni talveen, sen kuristusotteeseen.

Huomaa, että mulla on jostain syystä liikaa vapaa-aikaa töistä huolimatta, kun bloggaan taas. Töissä tuntuu siltä, että osaan. Se on hienoa. Allekirjoitin tänään työsopimuksen, ja tiedän nykyään jopa sen, paljonko saan palkkaa. Tuntuu, etten ehkä tahdo töitä enää viimeiseksi kolmeksi viikoksi ennen koulun alkua. Ehtisin käydä Kemissä asti sitten ja Oulussakin kunnolla. Mun käsien ja selän lihaksissa tuntuu, että olen tehnyt töitä. Reisissäkin hieman tuntuu, että olen polkenut töihin.

Mä yritän täyttää aikani arjella. Se on hieman vaikeaa. Kävin kaupassa listan kanssa. Olen syönyt oikeaa aamupalaa monena päivänä. Olen lukenut kirjan ja aloittanut toisen. Olen tiskannut. Viikonlopun vapaiden aikana voisin esimerkiksi syödä oikeaa ruokaa, siivota ja harrastaa sosiaalista elämää. Verhotkin voisi avata päivisin ja sängyn petata. Lisäksi voisi myös käydä läpi vaatteita, mitä viedä kirpputorille, sekä katsoa, mitä kellarikomeroon vein melkein vuosi sitten.

On vaikeaa olla odottamatta. Tehokasta tosin.

Hei ystävä pyyhi kyyneleet, aivan turhaan niitä teet.

Kaksi päivää töitä ja yksi vapaapäivä takana. Olen edelleen hengissä. Töissä on aivan kivaa, eikä vielä ole tuntunut siltä, etten osaa yhtään mitään. Ei kyllä ole tullut tilaisuuttakaan tuntea niin, ensin oli iltavuoro, jossa tehtiin yhdessä, ja sitten aamuvuoro, jossa olin ylimääräisenä. Oli mulla kyllä kaksi omaa potilasta silloin, joista toisen käytin suihkussakin. Eli oon mä jotain tehnytkin, verhojen silittämisen lisäksi. On aivan hienoa olla oikeasti töissä, eikä vain leikisti.

Se on kummallista, miten äkkiä toisen läsnäoloon tottuu, ja kuinka kauan poissaoloon tottuminen kestää.

This day will soon be at an end and now it's even sooner.

Käytiin parilla keikalla ja päivälliskutsuilla. Kävin markkinoilla ja ostin tuoretta minttua, josta tein teetä. Käytiin Puolassa syömässä mansikoita. Ensin Leidenissä paistoi aurinko, sitten Wroclawissa kun oltiin siellä. Silloin tosin Leidenissä satoi vettä, mutta sehän ei haitannut meitä. Mentiin takaisin Leideniin, matkustettiin Bremeniin, jonka lentokentällä vietin yön. Lensin Tampereelle, tulin Helsinkiin.

Enkä tahtoisi olla täällä. Tai no, kai täällä on aivan hyvä, olisin vain mielummin jossain muualla. Onneksi näin eilen ihmisiä, ja sain siten muistutuksen siitä, että minulla on elämäkin. Huomenna alkaa työt. Sitä odotan pelonsekaisella innolla. Pitäisi käydä kaupassa, pitäisi siivota lisää. Siivosin jo hieman ja purin tavarat. Niissä ei kyllä ollut paljon purkamista, mukana kun oli vain reppu.

Viirivehka kärsi, kun en kastellut sitä kahteen viikkoon. Alimmat lehdet muuttuivat kellertäviksi ja kaikki kukanalkeet kuivui. Se elää kuitenkin vielä.

Ala anna minun kuolla.

Minun pitaisi pesta pyykkia. Suurin osa vaatteista kastu sunnuntaina Bremenissa kun etsittiin hyvaa liftauspaikkaa tunteja vesisateessa. Kengat kuivu eilen kun tajusin laittaa ne ikkunalaudalle auringonpaisteeseen. Lisaa vaatteita kastu eilen kun joku kaatoi teemukinsa lattialle, jota pitkin tee paatyi vaatteisiini asti. Eli aika monessa vaatteessa on ruskeita tahroja.

Tahan asti matka on sujunut oikein mainiosti. Leiden on kiva. Jalkaan on tosin sattunu parina paivana niin, ettei tanaan oikein uskalla lahtee kavelemaan ympariinsa. Varsinkaan, kun illalla on tarkotus menna jonneki Tommyn kavereiden keikalle (bandi kuulostaa kylla varsin mainiolle) niin voisi olla positiivista jos ei satu sikana.

Ma olen vahingossa pahoinpidellyt itseani aika paljon. Kiipesin aidan yli. Seurauksena pari hillitonta mustelmaa vasemmassa saaressa. Lisaksi oon saanu kaveltya jalkani kipeaksi. Samoin loukkailen itseani seinaan. Joku fiksu ihminen ajatteli, etta ropeloiset seinat olis kivat. Siis sellaiset, mita monesti katto on. Voin kertoa, etta naa seinat sattuu. Normaalisti ei tuu ajatelleeksi, et kuin paljon seinaa koskettaa. Mut on se kamalaa, kun ei voi nojaa seinaan leffaa katsoessa. Tai pitaa pitaa huoli, et valissa on muutakin kuin paita.

Oon tehny kaikkee kivaa, mita en oo pitkaan aikaan tehny. Niinku esim pessyt hiukset etoksen shampoolla, syony vaikka mita ja juonu mansikka-appelsiinimehua ja kavelly ympariinsa hollantilaista suhteellisen pienta kaupunkia, joka on natti ku mika. Pikkasen ehka huvitti kun keskustassa mainostetaan Leidenin yliopiston 435-vuotisjuhlia.

Ampukaa mut kuuhun.

Tai jotain muuta vastaavaa. Tänään olisi pitänyt vaikka mitä. Tänään ei juuri mitään. Nukuin päiväunia niin, etten nuku enää varmaan ikinä. Sisareni on brutaali.

Vaikka heikot on käteni, henkeni on vahva.

Monta kivaa kesäkaverii.

Heräsin aikaisin aivan vahingossa. Mutta ei se haittaa. Voi esimerkiksi opiskella tai vältellä opiskelua pari tuntia, ennen kuin lähden toreille kiertämään. Käpylän kyläjuhlatkin ovat tänään, voisi harkita siellä pistäytymistä. Tykkään kesästä. Tykkään siitä, millaisia ihmiset ovat kesällä. Tykkään siitä, kuinka vahingossa löytääkin itsensä terassilta, vaikkei yhtään aikonut.

Tällaista on ehkä olla nuori: kerrankin unohtaa kaikki se vakava, mitä on huomenna ja vittu ikinä.

Dark, you can't come soon enough for me.

On varmaan täysin normaalia keskustella äidin kanssa 40 minuuttia väitöstilaisuuden, karonkan ja varjokaronkan etiketistä. Mun pitää kuulemma pitää puhe tummassa, kylmänsävyisessä iltapuvussa. Sinällään helpottavaa, että kyseinen tilaisuus onkin vasta noin 1,5 vuoden päästä, eikä ensi vuoden alussa niinkuin luulin. Mielenkiinnolla odotan. Aatokin on sitten jo 4.

Seuraavan 8 vuorokauden sisällä on kolme tenttiä ja yksi ryhmätyö sekä jonkinlainen ryhmätyön esitystilaisuus tai muuta vastaavaa. Ei kovin paljoa innosta lukea. Sinällään harmi, koska on kyllä mielenkiintoistakin asiaa.

Menin keskustaan Sarin kanssa koulun jälkeen. Matka oli varsin mielenkiintonen. Bussi oli suhteellisen täys. Istuttiin neljän paikalle. Jossain vaiheessa matkaa vastapäätä istunut herrahenkilö alkoi runkkaan vaatteidensa läpi. Ensi kerralla ehkä osaa reagoida tilanteeseen jotenkin hienosti. Nyt yritti vain jatkaa keskustelua normaalisti ja olla välittämättä.

Viirivehka tarvitsisi isomman ruukun. Se on kasvanut paljon. Kukkia ei tosin vieläkään näy, alkuja vain.

Mä tahdon katsoa vain kauniita kuvia.

Tämä päivä on ollut täynnä tunteita, muiden ja omiakin.

Oon sankarihommiin valmis nyt, oon päiväkodin läpikäynyt.

Eilen oli heino päivä. Koulu oli sitä samaa, mutta ilta oli mahtava. Ensinnäkin koulu loppui jo kahden aikaan. Ehdin hyvin käydä kotona, ennen kuin suuntasin Susannalle. Käytiin Arabian peruskoulun 3B:n järjestämässä konsertissa. Soittamassa oli Tohtori Orff ja herra Dalcroze! Oli hienoa, katsojina alle 10-vuotiaita lapsia, niiden vanhempia ja minä. Soittivat pikkuveljenkin, oli mielenkiintoista. Tuollainen on varmaan myös hienoa muusikolle, soittaa biisiä, jota on soittanut jo vuosikymmeniä sitten, ja tänäkin päivänä lapset laulaa aivan mielissään mukana. Hannu-setä vilkutti minulle pakettiautosta, kun seisoin bussipysäkillä.

Suuntasin myös couchsurfing-tapaamiseen. Oon taas aivan innoissaan ja mielissään tapaamassa uusia ihmisiä, ja nyt jo hieman vanhojakin. Nyt oli kolmas kerta, ja alkaa jo tosiaan oleen sellaisiakin ihmisiä, joiden kanssa on jutellut aiemminkin. Ja kuitenkin juttelee myös täysin uusien ihmisten kanssa paljon.

Nyt oon matkalla Joensuuhun. Kirjotan tätä junassa, ei nettiyhteyttä, ja julkaisen siis sitten joskus. Matkaa on jo takana reilu tunti, aika monta vielä jäljellä. Onneksi on kirjoja mukana. Voi kuitenkin käydä niin, että lukeminen painottuu kevyempään tekstiin kuin esimerkiksi anatomiaan ja fysiologiaan tai lääkehoitoon... Joensuussa nään isin ja Sannan ja Lennin talon. Oon käyny siellä ennenkin, silloin kun siellä oli asuntonäyttely. En siis niin, että siellä kukaan asuisi. Sinne on myös vissiin rakennettu joku väliseinä. Sanna myös varmaan näyttää jo hyvin raskaana olevalta.

Junassa on rouva, joka soittelee ystävilleen: ”Pirkko täs moi!” Eräs toinen vanhempi rouva taasen oli noussut väärään junaan. On kuitenkin ilmeisesti jonnekin suunnilleen samaan suuntaan menemässä, kun konduktööri sanoi, että hän voi vaihtaa junaa jossakin Lahden jälkeen. Joku kuorsaa.

Hieman väsyttäisi. Yritin äsken nukkua, mutten saanut unta. Toivottavasti viirivehka pärjää kotona, unohdin kastella sen ennen lähtöä. Toivottavasti tiskit eivät kävele minua ovelle vastaan, kun menen kotiin maanantaina.

En tahdo tietää kuinka ehyeksi tullaan.

Joskus en voinut sietää Maija Vilkkumaata. Kävin uimassa. Uimahalli oli täynnä metrinmittaisia ihmisiä. Siellä oli jonkinlainen kilpailu. Kuntoaltaassa oli kuitenkin vain aikuisia ihmisiä. Eikä niitäkään liikaa. Uiminen tuntui kumman kevyeltä, kunnes vaihdoin suuntaa. Taisi olla jonkun sortin virtaus altaassa.

Onnistuin hukkaan kopin numeron. Siis sen lätkän, joka kertoo, mihin koppiin avain sopii. Muistin kuitenki kopin numeron ja vissiin se avaimessakin luki. Oli harvinaisen tehokas uintireissu. Yleensä uin puoli tuntia ja kaikkeen muuhun sälään menee toinen puoli tuntia. Nyt paikka oli niin täynnä, että oli vähän kiire ensin altaaseen ja sitten pois paikalta.

Onnistuin miltei tukehtumaan tänään. Aspiroin jotain minttu/eucalyptus/tms. raittiintuntoispitoista. Tuntui turhan raikkaalta äänihuulten kieppeillä. Selvisin kuitenkin siitäkin hengissä. Ajoin myös tänään autoa. Se on kivaa.

Äiti oli tosi empaattinen: "Mun on hirveen vaikee olla sun puolesta pahoillaan ku oon niin ilonen siitä, että sä oot täällä!" Ei sillä, on kyllä kiva olla täällä, vaikka olisikin kivempi olla Hollannissa. Tuntuu, etten saa juuri mitään aikaan, paitsi sellaista, mikä keskeyttää ajattelun. Aato on varsin hurmaava suurimman osan aikaa. Muita en olekaan vielä ainakaan nähnyt, kuin äitin ja Aaton. En jaksaisi olla aktiivinen.

Kohta syömään. Toivottavasti lipastolla olisi hyvää ruokaa tänään.

Hyppii, karjuu, huutaa kunnes joet muuttaa suuntaa.

Se on sääli et me ei seota yhdessä.

En tiedä, pääsenkö mihinkään. En tiedä, etten pääsisi, enkä tiedä, että pääsisin. Masentavaa. Pyykkituvassa oli taas joku ääliö. Ehti juuri maksaa koneellisensa, enkä mä päässyt peseen pyykkiä. Varasin ehkä toimivan koneen yhdeksästä kymmeneen. Pitää pysyä hereillä. Pakko pestä pyykkiä, jos vaikka kuitenkin pääsisin tiistaina kauas. Aamulla tiellä oli irtirevitty linnunsiipi. Kastematoja oli kuollut tielle paljon. Jossain vaiheessa on tuntunut aika tuskastuttavalta elämä tänään.

Näin Hannaa. Aurinko paistaa. Jotkin lentoyhtiöt ovat kyseenalaistaneet lentokiellot testilentojensa jälkeen.

Ellu soitti mulle. Elämä alkaa voittaa taas.

Tuulee.

Vapaapäivä. Mä oon juonu kahvia ja syönyt ruisleipää. Kävin myös lähikirppiksellä. Kirjaakin olen lukenut. Aurinko välillä paistaa. Kohta menen kauppaan. Viirivehka näyttää siltä, kuin siihen olisi tulossa kukkia. Päivä olisi vallan mainio, jos en stressaisi siitä, pääsenkö tiistaina lentämään vai en.

Kaikkihan me olemme oman elämämme keskipisteitä.

Tänään ahdistaa, enemmän kuin ajattelin että ahdistaisi. Ahdistaa, kuinka yhtenä hetkenä voi elää täysin tasapainoista, tervettä elämää, ja seuraavana hetkenä onkin kuolemansairas. Kaikki muuttuu, kun joutuu elämään loppuelämänsä sairauden kanssa, vaikka olisikin elänyt tietämättään sen kanssa jo pitkään. Sitä vain ei tiennyt, kuinka rajallista kaikki oikeasti on. Tai sitten on ollut jo pitkään sairas tietäen sen. Yhtäkkiä kaikki pahenee, eikä ymmärrä enää mistään mitään. Hieman myöhemmin ei olekaan enää mitään, ja rakkaat miettivät, kuinka kaikki kävi.

Enkä mä voi tehdä mitään. Mä voin yrittää olla lähellä ja kommunikoida, ottaa huomioon. Se on vaikeaa, lähellä oleminen. Unohtaminen on myös helppoa: kaikkihan nämä ovat samanlaisia, sairaita, ei kukaan pärjäisi itsekseen. Välillä tekisi mieli ravistella itseä. Vaikka minulle vakavat taudit ovatkin koko ajan arkipäiväisempää ja potilaat vaihtuu, ei se heille ole arkipäiväistä. Miten se voisikaan olla, eiväthän he ole koskaan ennen kuolleet. Joku toinen taas menettää vain viikon tai pari täysipainoisesta elämästään, eikä tajua, että viereinen ihminen tekee kuolemaa juuri nyt. Ehkä niin on parasta heille, olla ymmärtämättä, olla välittämättä.

Ja se odottaminen. On varmasti raskasta odottaa uusia labratuloksia, uusien kuvien lausuntoja, uusia tilannearvioita. Eikä muuta voi tehdä, kuin odottaa, toivoa, että joku kävisi, ja pahimmassa tapauksessa, että joku ehtisi käydä ennen loppua. Odotellessa syödään, mittaillaan verenpaineita, syödään lääkkeitä. Ehkä juuri ne jokapäiväiset toimet juuri pitävät meidät järjissämme. Sairaalaan mennessä ne muuttuvat, mutta sairaalan rutiinit kuitenkin toistuvat päivästä toiseen.

Ja juuri sen takia mä opiskelen tätä, että voisin olla lähellä.

Onneksi olen terve, vai onko sekin harhaa?

Viisi päivää harjoittelua takana. Norovirus on jäänyt historiaan, ja mä vietän päivät laitellen antibiootteja tippuun. Mulla on menny hirveesti aikaa vaikka mihin. Onneksi osastolla saa olla opiskelija ja tehdä hitaasti ja tarkasti. Päivittäin teen jotain typerää, mutta en mitään suuria typeryyksiä. Eilen laitoin uuden letkun potilaalle, jolla oli tipanlaskija. Letkutin kuitenkin ensin vääränlaisen letkun, kun en huomannut ajatella asiaa. Ja toki teen muutakin, otan peruskontrolleja ja kirjailen. Yhden sepelvaltimoiden varjoainekuvauksen oon nähny.

Tänään on vapaapäivä. Suunnittelen kaivavani pyöräni varastosta, irrotan takarenkaan venttiilin, saan venttiilin toimimaan joillain käsittämättömillä voimilla, jotka kehitän kohta, ja pyöräilen prismaan ostamaan aineita lasagnea varten. Olisi ehkä aika ostaa myös uusi venttiili takarenkaaseen, ettei sitä tarvitsisi joka kerta irroittaa jos renkaaseen tahtoo saada ilmaa.

Eilen kävin lenkillä. Hitaasti, enkä hirveän pitkästi. Kuntokin on surkea. Kerrankin mulla kuitenkin oli oikea määrä vaatteita päällä! Eli ei tullut huono olo, niinkuin viimeisen puolen vuoden aikana joka kerta liiasta määrästä vaatteita johtuen. Olinkin unohtanu kuin kivaa juokseminen on!

Viirivehkaan kasvaa jotain outoa.

Epäesteettisyys kaikessa kunniassaan.

Luen farmakologiaa. Intoa melkein on. Mieleen jää melkein jotain. Aika ei todellakaan riitä tuon kaiken omaksumiseen, mutta eipä se mitään. Olen nukkunut paljon. Vähän alkaa jo hermostuttaa huominen harjoittelun alkaminen. Suihkussa pitäisi käydä - jospa lukisin ensin diabeteslääkkeet ja epämääräisen kokonaisuuden hormonihoidoista, naistentautien lääkehoidosta, ihotautien lääkehoidosta, silmä- ja korvatautien lääkehoidosta, virtsarakon ja munuaisten sairauksien lääkehoidosta sekä ravitsemuksesta ja vitamiineista. Suihkun jälkeen olisi vielä opittava psyykenlääkkeistä ja kipulääkkeistä. Ehkä ne venlaflaksiini ja ibuprofeenikin tulevat vielä joskus vastaan.

Joku on luetellut mun materiaalien muistiinpanotiloihin asioita kuten aorta abdominalis - truncus coeliacus - a. mesentrium superior - a. renalis - a. ovarica/testicularis - a. mesentrium inferior - a. iliaca communis jne. Siitä oli hyötyäkin. Mietin jo eilen, että mikä sappirakko on latinaksi, ja sieltähän ratkaisu löytyi ummetuslääkkeiden joukosta! Joka kerta kun otan uuden nipun esiin luettavaksi, toivon, että olisin printannut sen yksipuoleisesti vahingossa.

Noro-virus.

Suunnitelma tälle päivälle: käyn kaupassa, ostan mustikkakeittoa, banaania ja jugurttia. Tulen kotiin, testaan, jos mustikkakeitto pysyisi sisällä. Jos pysyy, testaan banaania. Jos senkään kanssa ei ole ongelmia, syön jugurttia. Mulla on nälkä ja jano. Pidän kuitenkin nälän ja janon tunteesta enemmän kuin oksentamisesta. Tekisi mieli suklaata ja pashaa, jota en eilen tehnyt, vaikka ostin tarvikkeet.

Jotenkin tuo farmakologian lukeminen on jäänyt taka-alalle. Viirivehkaan on tulossa kukka.

Voin kuvitella, että ikkunani edessä olevassa vaahterassa on silmuja.

Kuuden vuorokauden päästä mä oon tehnyt sisätautien, sisätautien hoitotyön ja farmakologian tentin ja ollut ensimmäisen vuoron harjoittelussa. Aion myös olla hengissä kuuden vuorokauden päästä. Vähän tahtoo stressata, muttei kovin paljoa. Farmakologia vähän ja harjottelu hieman enemmän. Tulee taas kohta kaikkea uutta niin paljon ettei ehdi sisäistämään kaikkea. Melkein käy sääliksi Venlaa, joka tulee samalle osastolle ja joutuu siis olemaan ensimmäinen uhri mun mahdollisille avautumisille ja lähin henkinen tuki. Meidän ohjaaja opettaja vaikutti onneksi hyvältä.

Mä olin viikonlopun Oulussa. Oli kivaa. Näin paljon tärkeitä ihmisiä, eikä tuntunu että aika ei riitä mihinkään, tai ainakaan ei tuntunut niin paljon siltä, kuin olisi voinut tuntua. Se tietty helpotti elämää, kun äitin auto ei tällä kertaa ollu huollossa koko mun Oulussaoloaikaa ja lähdin vasta sunnuntai-iltana yöjunalla. Nukuin suhteellisen hyvin, mutta olin siitä huolimatta aika kuollut maanantaina ja nukuinki vahingossa viiden tunnin päiväunet illalla. Minusta on niin väärin, että nelivitonen on niin kaukana minusta, tai minä niin kaukana nelivitosesta.

Näin myös isää eilen. Sillä oli ollu joku kokous MLL:n uuteen projektiin liittyen. Pitää vissiin ahdistella isää joskus siitä lisää, projekti oli joku isien projekti ja siis liittyy munki alaan. Isä ja Sanna oli myös ostanu talon, mut mä oon nähny sen sillon kun kävin Joensuussa (ennen ku ne osti sen). Pitää varmaan kohta ruveta taas miettiin että millonkahan sitä pääsis käymään Joensuussa.

Olis taas niin monta paikkaa, missä haluais käydä. Haluisin käydä Hollannissa, Lontoossa, Glasgowssa, Etelä-Afrikassa, Intiassa ja Guatemalassa noin niinku alkajaisiksi. Ranska ja Italia olis kans aika jees, samoin shokeeraava matka toisen maailmansodan aikaan.

Tänään on anatomiaa ja fysiologiaa, vaikkakin veikkaan että tunnilla ei kovin paljoa ole ihmisiä kun illalla on tentti. Ja illalla siis on sisätautien tentti. Huomasin eilen että mähän oon sisäistäny noi mitä luennoilla on käyty aika hyvin. Mikä varmaankin kostautuu sillä, että en osaakaan riittävän hyvin kun en sitten jaksanut hirveästi lukea.

Nyt voisin ehkä keittää lisää kahvia, täytellä lääkehoidon passia, miettiä mitä keväistä tänään pukisi päälleen, kerrata sisätautien muistiinpanot ja mennä kouluun syömään ennen kuin varsinainen koulu alkaa.

Viirivehka on edelleen elossa, mutta se ei ole kukkinut pitkään aikaan. Se on varmaan talvimasentunut.

Ai niin, unohdin mitata paastoverensokerin.

Sibelius.

Tänään olisi ollut koulua Vanhalla Viertotiellä klo 8.30-10.00. Tein harkitun ja kypsän päätöksen nukkua sen sijaan. Käytännössähän tämä tarkoittaa sitä, että nyt on kolmas vapaapäivä putkeen! Sellaista ei olekaan päässyt sattumaan sitten joululoman loppumisen, ainakaan muistaakseni. Koska tänään kuitenkin on maanantai, vaikken kouluun mennytkään, aion olla reipas. Varasin pesutuvan klo 12-14 ja voisin myös tiskata pitkästä aikaa. Kahvikuppini alkavat jo näyttää siltä että itseäkin ällöttää juoda niistä. Lisäksi harkitsen farmakologian lukemista, keskustassa käymistä ja jonkin sellaisen asian, joka kuormittaa hengitys- ja verenkiertoelimistöä, tekemistä. Toisaalta, jos en teekään tänään muuta kuin pesen pyykkiä ja tiskaan, se ei haittaa. Loppuviikko on tämänkin päivän edestä ohjelmaa täynnä.

Eilen turisteilin Maijan kanssa. Se oli kivaa. Emme tosin turisteilleet kunnolla: emme eksyneet ja osasimme soveltaa poistumisbussipysäkiksi erin kuin saapumisbussipysäkin. Täytyy kyllä myöntää, että jäimme yhtä pysäkkiä liian aikaisin pois bussista kun menimme turisteilemaan. Kävimme siis katsomassa Sibelius-monumenttia. Itselläni oli hieman pokassa pitämistä, kun paikalla oli monikielinen turistiryhmä, joka hymisi Finlandia-hymniä moniäänisesti monumentin alla.

Pääsin myös eilen toteuttamaan yhtä suurimmista mielihaluistani: olemaan töykeä. Ystäville ei ole hyvä olla töykeä, niinpä tuota pääseen harvoin tekemään. Lähinnä teen sitä jos joku random yrittää iskeä. Tällä kertaa joku oli pyytänyt minut kaveriksi facebookissa viestillä että tahtoo mut sen rakastajaksi kesäksi Istanbuliin tms. En mä yleensä ole ilkeä, vittuilen vain ehkä vähän ja olen töykeä. Lopetan sen kyllä aikanaan, jos henkilö osoittautuukin kivaksi. Yleensä niin ei käy. Aika monesti myös niin, että toisen englanti ei ole niin hyvää, että hän ymmärtäisi, kuinka epäkiva mä oon. Tai sit ne on vaan tyhmiä. Ehkä parempi niin, etteivät ymmärrä. Tai siis, mä en vaivautuis puhuun itselleni jos olisin niin töykeä.

Aurinko paistaa taas. Kohta pitää mennä pyykkituvalle.

Lauantai.

Kevään on voinut haistaa ilmassa ja jonkin aikaa. Aurinko paistaa jo niin lämpimästi, että mun täytyy pitää verhot kiinni huoneessa keskipäivän, jos en tahdo saunoa. Tänään on raukea päivä. Heräsin hitaasti, join kahvia ja kuuntelen musiikkia. Kohta voisin lukea jotain, en kuitenkaan varmaankaan farmakologiaa. Ja juoda lisää kahvia.

Mä tahtoisin mökille. Sellaiselle oikealle mökille keskellä ei mitään, ilman suuria ylellisyyksiä. Musta olis tosi hienoa hakata halkoja pitkästa aikaa ja elää kynttilänvalossa illat. Mä haluisin myös keikalle. En oo käyny millään keikalla ikuisuuksiin. Suunnittelin hieman, että voisin mennä ensi viikonloppuna Ouluun, niin voisin katsoa jos siellä olis joku kiva. Täällä tuntuu et koko ajan on jotain, niin ei sitten tule lähdettyä juuri koskaan minnekään.

Näin Veeraa ja Yötä eilen. Käytiin syömässä Unicafessa, ja sitten Veeran ja Yön pitikin lähteä Ouluun. Näin myös Ollia pitkästä aikaa. Havaitsin myös, että lievä mustasukkaisuus on oikeastaan varsin imartelevaa.

Mun huoneen ovi on alkanut narista. Pitäisi varmaan keksiä, mitä sille tekisi. Joku öljy varmaan auttais. Viirivehkakin on edelleen elossa. Sille voisi varmaankin vaihtaa mullat ja isomman ruukun ehkä myös. Siivotakin voisi.

Sisäisiä prosesseja.

Harjoittelu on hämmentävää. Meille on kerrottu kyllä, että se olisi raskasta, sekä henkisesti, että fyysisesti. No, mä en koe harjoittelua raskaana. Totta kai fyysisesti tekee enemmän kun kävelee koko päivän ja tekee käsillä paljon asioita potilaita kääntäessä ja siirtäessä, selkälihaksetkin saavat treeniä. Osastollani kuitenkin on aika hyvin ergonomia otettu huomioon, niin turhaa kuormittumista ei oikeastaan tule. Pään sisällä tapahtuvan voisi ottaa raskaasti, mutta mä koen kaiken tuon hämmennyksen lähinnä positiivisesti ja mahdollisuutena tuntea itseni taas hieman paremmin.

Mä olen siis psykogeriatrisella osastolla. Ja tuolla osastolla mä olen lähempänä ihmisyyttä kuin koskaan ennen. Päiväkodissakin oli ihmisyyttä lähellä, mutta erillä tavalla. Lapset ovat lapsia, kehittyviä, tulevaisuus edessä. Tuolla osastolla millä olen, ihmisillä on jo tarinat. Siitä, mitä on opittu, yritetään pitää mahdollisimman pitkään kiinni. Toisaalta osasto on erittäin lohduton paikka: täynnä haurastuvia, murenevia ihmisiä, joiden elämästä enää hyvin vähän on jäljellä, ja harvalla tulee muuta enää olemaan. Potilaat eivät pysty selviytymään päivittäisistä toimistaan. Harva pystyy vaihtamaan paikkaansa ollenkaan vaikka istuisikin pyörätuolissa. Lisäksi mieli ei pysy tässä ajassa, minuus murenee. Se tosin varmasti tavallaan helpottaa olemista. Toisaalta osasto on toivoa täynnä. Erittäin pienistäkin asioista iloitaan paljon, kuten siitä että pyörätuoliin siirtyessä potilas pystyi hieman varaamaan jaloilleen.

Mutta siis, mikä siis tekee harjoittelusta hämmentävän ja tavallaan vaikean, on juuri tuo ihmisyys. Päivän aikana tapahtuu paljon asioita, uusia asioita, jotka mietityttävät myöhemmin. Meidän pitää kirjoittaa kouluun oppimispäiväkirjaa, joten päivän tapahtumia on pakko miettiä uudestaan. Asioita ei voi vain painaa jonnekin taustalle, vaan niitä on pakko käydä läpi. Oppimispäiväkirja onkin varmasti hyvä keino kehittää hyviä hoitajia, kun se tavallaan pakottaa itsetutkiskeluun heti opintojen alkuvaiheessa. Syntyy vähemmän työhönsä väsyneitä, motivoitumattomia ja katkeria hoitajia.

Asiat, jotka tuntuvat vaikeammilta ovat yleensä pieniä. Lähtökohtahan on, että minä olen tuolla auttamassa. Mutta sitten, tuleekin hetki, jolloin sekunnin murto-osan ajan ajattelen että tahdon katsoa pois kun jokin tuntuu vastenmieliseltä. Sitten tajuan, ettei se oikeasti ole vastenmielistä ja jatkan toimia normaalisti. Tai sitten, en ehdikään juuri sillä hetkellä auttamaan potilasta jolloin hän apua pyytää. Tai potilas ei ole henkisesti tässä ajassa, vaan on silminnähden ahdistunut, enkä pysty tekemään muuta kuin yrittää selittää hänelle, että on kahviaika, eikä ole mitään hätää.

Tilanteen ohi mentyä ajattelen sitä, kuinka tuo elämä on kaikki mitä potilailla on. Eivät he voi lähteä tuolta kotiin, osasto on heidän kotinsa, ja tulee myös olemaan luultavasti kuolemaan asti. Eihän minua kuuluisi ällöttää, kun toinen elää sen keskellä koko ajan. Ja oliko minulla oikeasti niin kiire, vai olinko vain hieman laiska ja välinpitämätön. Ja jos oli niin kiire, on ahdistavaa se, kuinka ei kykene auttamaan aina, milloin tahtoisi auttaa. Ja kun toinen on ahdistunut, ei voi tehdä muuta kuin olla läsnä, eikä tuolla ehdi olla jatkuvasti läsnä.

Mä olen oppinut tuntemaan potilaita tuollaisina kuin he juuri nyt ovat. Vaikeaa kuitenkin on myös se, kun omaiset ovat tunteneet heidät erilaisina. Heidän rakkaansa ei välttämättä muistuta enää lainkaan heidän vaimoaan, miestään, vanhempaansa. Arvostan suuresti niitä omaisia, jotka käyvät tiheään rakkaansa luona. Toisaalta niin suuri välittäminen ja huolenpito luo uskoa aitoon, syvään rakkauteen, mutta toisaalta surettaa se, kuinka omaisen elämän tärkein ihminen ei ole enää kuin varjo entisestään. Toivon todellakin, että joku ennemmin tappaisi minut kuin antaisi minun mennä niin huonoon kuntoon että joutuisin vastaavalle osastolle loppuiäkseni, kaikesta positiivisesta hengestä huolimatta. Eikä tuokaan ole sellainen asia, jota jotain muuta alaa opiskeleva 21-vuotias ajattelisi miltei päivittäin. Ulosteisen vaipan vaihtaminen aikuiselle ei todellakaan ole suuri asia.

Harjoittelu on mukavaa. Pidän siitä todella paljon ja herään masokistisen mielellään aamuvuoroihin puoli kuudelta tietäessäni, että edessä on päivä osastolla. Se, että todellakin näen potilaat ihmisinä, enkä lihakasoina joita täytyy syöttää ja joilta täytyy vaihtaa vaippoja, on hienoa. Olen päässyt näkemään ja tekemään perushoidon lisäksi mielenkiintoisia asioita, kuten näkemään kertakatetroinnin ja katetroimaan itse, laittamaan happiviikset ja näkemään tikkien poistamisen. Lisäksi opin koko ajan uusia asioita ja paremmaksi jo osaamissani asioissa. Saan myös positiivista palautetta koko ajan paljon. Minulla on olo, että minua oikeasti tarvitaan, ja että voin vaikuttaa yksittäisten ihmisten elämään. Potilaatkin tuntuvat pitävän minusta paljon: minut on tahdottu syödä, naittaa potilaan lapselle ja minua on halattu sen lisäksi, että ulkonäköäni, luonnettani ja käsiäni kehutaan.

Lähinnä valkoista.

Mä olen ollut tänään reipas! Ainakin melkein. Kävin Pinjalla ja lähetettiin sähköpostia yhdelle osastonhoitajalle, jos sinne vaikka pääsisi sisätautipotilaan hoitotyön harjoitteluun. Lisäksi juuri äsken pistin HUSille hakemuksen kesätöihin laitoshuoltajaksi tms. Katsoin kyllä myös työpaikkailmoituksia Lontoossa. Houkuttais suuresti jonnekin kauas kesätöihin lähteminen. Pikkasen stressaa asunto, tai siis tahtoisin kuitenkin pitää huoneeni ainakin noin periaatteessa, eli palkkaa pitäis tulla ylimääräisen vuokran verran. Käytännössä olis ehkä kivempaa olla täällä kesätöissä ja matkustaa, mutta toisaalta ei ole varmaa että olis aikaa matkustaa ikinä. Sen tosin olen päättänyt että meen käymään Venlan luona Glasgowssa jossakin välissä.

Maanantaina alkaa harjoittelu. Mä olen valmistautunut ostamalla muun muassa omat työkengät ja pari valkoista toppia. Vähän stressaa, muttei kovin paljoa. Huomenna varmaan stressaa enemmän. Tuntuu, etten muista juuri mitään, mutta toisalta luulen kyllä, että sitten kun pitää oikeasti tehdä jotain, muistuu ainakin suurin osa opeista mieleen. Ja varmastihan sitä saa aluksi katsoa ja äimistellä. Näin viime yöna untaki ensimmäisestä harjottelupäivästä, vaikken yleensä näekään unia niin että muistaisin ne. Uni oli suhteellisen realistinen ja hengeltään positiivinen, vaikkaan se ei kyllä varsinaisesti sijoittunut pitkäaikaisosastolle. Autoin siinä ohjaavaa hoitajaa kiristämään tikkejä, jotka oli laitettu jollain uudella tavalla, jota ei mun käsittääkseni ole olemassakaan. Toivottavasti muistan ottaa oikeat paperit mukaan maanantaina. Muistaakseni kirjotin kyllä info-tunnilla muistiinpanoja, ehkä niistä selviää jotain kunhan löydän ne.

Voisin ehkä mennä nyt tekemään jotain ruokaa, tai ainakin salaattia. Avocado on varmaan jo kypsä. Mulla on ollut nälkä jo suhteellisen pitkään, mutta keittiöstä kuului ääniä ja mun halu olla tapaamatta vieraita ihmisiä on suurempi kuin mun nälkä. Suurin osa äänistä kuitenkin poistui joskus 20 minuuttia sitten. Tää mun olo, etten tahdo kommunikoida vieraiden ihmisten kanssa, mutta hyvin paljon tuttujen kylläkin, johtuu varmaankin harjoittelun alkamisen läheisyydestä. Kun tiedän kuitenkin, että kohta olen täysin vieraiden ihmisten ympäröimänä pakosta ja paljon. Edelleen on myös tavallaan outoa se, kun ei mene kouluun vielä pitkään aikaan. Palaaminen tuntuu varmaan samalta kuin aiemmin kesäloman jälkeen.