16.12.2010
Jos voisin istua illan sanomatta sanaakaan.
12.10.2010
Sinä saatat olla juuri se, joka sattumalta minut pelastaa meteoriitin alta.
Harjoittelu on alkanut. Oletin aina, että tykkään siitä. Tykkään kuitenkin vielä enemmän kuin oletin. Olin kuullut, että monella on tuossa harjoittelussa tylsää, mutta mulla ei kyllä ole ehtinyt tulemaan tylsää. Osaltaan varmasti vaikuttaa se, että osastolla on töissä varsin mainiota porukkaa ja juttu lentää. Tämän viikon projektina oli, että istun oleskeluhuoneessa paljon silloin, kun ei ole niin paljoa tekemistä. Eli aina, kun olisi voinut tulla tylsää, menin oleskeluhuoneeseen. Ja aina joku juttelee jotain, jos maltan pidempään kuin viisi minuuttia istua siellä lukemassa Hesaria. Hyvin on kyllä tullut päivän lehti selailtua tämän viikon osalta. Kunnolla en kuitenkaan pysty keskittymään artikkeleiden lukemiseen, eikä se tietysti ole tarkoituskaan.
Hämmästyin sitä, kuinka vähän ajatuksia ja tunteita harjoittelu on minussa herättänyt. Koulussa kun sai sellaisen kuvan, että harjoittelu olisi pelkkää tunnemyllerrystä. Totta kai jotkut asiat hieman mietityttää, ja joitain tunteitakin herää, mutta inhimillisessä määrin. Tai oikeastaan mietityttää, että onkohan näin vähä reagoiminen jo hieman epäinhimillistä. Ehkä mä vain tunnen itseni ja tunteeni riittävän hyvin ja osaan käsitellä ne saman tien, jolloin ne eivät pääse kertymään. En tiedä.
Harjoittelun alettua mä oon nukkunut tosi paljon. Tosi paljon on siis keskimäärin 9-10 tuntia yössä. Jos on jonain yönä jäänyt unet vähemmälle esimerkiksi perättäisten ilta- ja aamuvuorojen vuoksi, seuraavana yönä olen nukkunut sitten senkin edestä. 11,5 tuntia pidempään en ole kuitenkaan pystynyt nukkumaan. Olen mennyt nukkumaan hyvissä ajoin (edelleen varmasti osasyynä hollantilaisen netittömyys) ja herännyt suhteellisen virkeänä aamulla. Olen tosin nähnyt painajaisia viimeisen viikon aikana. Ne eivät kyllä varsinaisesti liity harjoitteluun. Ennemminkin niissä on tapahtunut jotain pahaa jollekin perheenjäsenistä.
Kirjoitettu siis torstaina 7.10.
15.9.2010
The everlasting difficulty of important choices.
Soitin tänään harjoittelupaikan osastonhoitajalle. Osastonhoitaja ainakin vaikutti tosi mukavalle, ja samoin niiden ohjaussysteemi vaikutti hyvälle. Tuo kun ei ehkä ole sinällään harjoittelupaikaksi helpoimmasta päästä, niin huonolla ohjauksella siellä varmasti olis todella kurjaa.
Mä oon tehnyt villapaidan melkein loppuun. Vielä puuttuu toisen hihan sauma ja napit. Aion vakaasti saada sen valmiiksi ennen kuin lähden Leideniin ylihuomenna.
12.7.2010
Puupää, kirottu puinen pää, ihana puinen pää.
Kirjoitan taas junassa ja julkaisen, kunhan pääsen kotiin asti. Taitaa tulla pitkästi liirum laarumia. Oli tarkoitus kirjoittaa suoraan blogiin, mutta jostain syystä en onnistu pääsemään nettiin. Airport sanoo että kuuluvuutta on, mutta selain sanoo, etten ole yhteydessä internetin ihmeelliseen maailmaan. Ei sillä, menomatkalla Ouluun kun yritin, en kyllä onnistunut kirjautumaan blogiin, vaikka muuten netti suunnilleen ainakin toimi. Aivan aina ei kaikille sivuille päässy. Mutta eipä tässä mitään. Näin voi kirjoittaa ja musiikki kuuluu.
Ostin uudet kuulokkeet. Kulutan turhaan. Unohdin kuulokkeet kotiin, kun olin lähdössä Ouluun. Totesin sitten, että ostan mielummin uudet, kuin olen tuntikaupalla ilman musiikkia junassa.
Oulun ilta on viileämpi kuin Helsingin ilta. Ei sinällään ihme. Mutta kun kävelin asemalta Tiialle, paleli hieman. Muuten Oulussa oli varsin mainio ilma. Eilen pesin äitin maton, sisällä tosin. Kävin myös saunassa – taas! Tänään käytiin uimassa. Tai äiti ui ja Aato leikki vedessä ja minä kahlasin ja tein hiekkalinnan Aaton kanssa. Ei siis ollut uimapukua mukana.
Käytävän toisella puolella jollain pojalla on tietokone. En ehkä jaksa kysyä, toimiiko sillä junan netti. Toivottavasti vika ei ole minun koneessa. Periaatteessa Aato saattoi astua tämän päälle aiemmin. Puhumattakaan siitä, että äitin koira on saattanut hyvinkin maata tämän päällä. Note to self taas: nostapa ensi kerralla kone hyllyyn, kun olet äitillä. Aivan kaiken varmuuden vuoksi. Toisaalta tässä vaunussa ja seuraavassaki on vissiin jotain sähköistä häikkää, ovet ei tahtonu avautua. Ja naapurin poika näyttää siltä, että katsoo jotain koneelta, eikä surffaile vaan. Olisinpa ottanut jonkun leffan mukaan.
Sain melkein vuosi sitten lahjakortin Kenkämeklarille. Olen käynyt sen jälkeen aika monta kertaa Oulussa, aina unohtaen sen kotiin. Olin tämän viikon arkipäivät Venlan luona Toukolassa. Muuten olisin voinut lähteä sieltä suoraan Ouluun, mutta olin jättänyt tuon lahjakortin Kannelmäkeen. Piti sitten käydä hakemassa se. Tämä osoittautui varsinaiseksi onnenkantamoiseksi. Kun lähdin Kannelmäestä, totesin kymmenen metriä ulko-ovelta, että en tule olemaan kuiva, kun olen bussipysäkillä asti. No, ennen kuin bussi tuli, olivat kenkäni litimärät ja sateenvarjosta tuli vettä läpi. Vaatteet olivat suhteellisen kuivat, koska en omistanut sillä hetkellä lahkeita tai juuri hihojakaan.
Bussista ei juuri nähnyt mihinkään, kun ikkunat olivat silkkaa vesiputousta. Thalian aukion kohdalla edellä ajavien autojen pohjat olivat vedessä. Bussi roiskutti jatkuvasti vettä jalkakäytävälle metrien päähän. Ilmalan takana petyin. Sade laantui. Olin jo odottanut sitä, että pääsen taas kunnon sateeseen. Juuri Kumpulan puolelle tultaessa sade yltyi uudestaan kaatosateeksi. Jäin Intiankadulla pois ja kävelin avojaloin noin kilometrin. Välillä oli niin paljon vettä, että sai kahlata nilkkaa myöten virrassa. Sateenvarjosta tuli edelleen vettä läpi. Kävin vielä kaupassakin ilman sateenvarjoa, kun olin nakannut tavarat sisälle. Silloin ei kyllä satanut enää kovin paljoa, mutta nurmikko tuntui kivalta varpaiden alla.
Vielä reilu neljä tuntia. Hollantilainen aikoi lähteä huomenna Leidenistä. On täällä sitten joskus. Huomenna on iltavuoro. Sen jälkeen neljä aamua. Tiia ja Kaija ja joitain muitakin tulee ehkä loppuviikosta käväiseen Helsingissä. Lenni puhui, että aikoo kuun puolen välin paikkeilla Helsinkiin. Jospa se lähtis mun kanssa viikonloppuna Lintsille. Mulla kun on taas viikonloppu vapaa. Sinällään syvältä, sunnuntailisät olis kiva juttu.
2.7.2010
Jos ei mikään muuttuiskaan.
25.6.2010
Ilma jota hengitämme samaa ilmaa on.
18.6.2010
Olen kasvanut kiinni talveen, sen kuristusotteeseen.
16.6.2010
Hei ystävä pyyhi kyyneleet, aivan turhaan niitä teet.
12.6.2010
This day will soon be at an end and now it's even sooner.
3.6.2010
Ala anna minun kuolla.
Tahan asti matka on sujunut oikein mainiosti. Leiden on kiva. Jalkaan on tosin sattunu parina paivana niin, ettei tanaan oikein uskalla lahtee kavelemaan ympariinsa. Varsinkaan, kun illalla on tarkotus menna jonneki Tommyn kavereiden keikalle (bandi kuulostaa kylla varsin mainiolle) niin voisi olla positiivista jos ei satu sikana.
Ma olen vahingossa pahoinpidellyt itseani aika paljon. Kiipesin aidan yli. Seurauksena pari hillitonta mustelmaa vasemmassa saaressa. Lisaksi oon saanu kaveltya jalkani kipeaksi. Samoin loukkailen itseani seinaan. Joku fiksu ihminen ajatteli, etta ropeloiset seinat olis kivat. Siis sellaiset, mita monesti katto on. Voin kertoa, etta naa seinat sattuu. Normaalisti ei tuu ajatelleeksi, et kuin paljon seinaa koskettaa. Mut on se kamalaa, kun ei voi nojaa seinaan leffaa katsoessa. Tai pitaa pitaa huoli, et valissa on muutakin kuin paita.
Oon tehny kaikkee kivaa, mita en oo pitkaan aikaan tehny. Niinku esim pessyt hiukset etoksen shampoolla, syony vaikka mita ja juonu mansikka-appelsiinimehua ja kavelly ympariinsa hollantilaista suhteellisen pienta kaupunkia, joka on natti ku mika. Pikkasen ehka huvitti kun keskustassa mainostetaan Leidenin yliopiston 435-vuotisjuhlia.
24.5.2010
Ampukaa mut kuuhun.
22.5.2010
Monta kivaa kesäkaverii.
19.5.2010
Dark, you can't come soon enough for me.
10.5.2010
7.5.2010
Oon sankarihommiin valmis nyt, oon päiväkodin läpikäynyt.
Eilen oli heino päivä. Koulu oli sitä samaa, mutta ilta oli mahtava. Ensinnäkin koulu loppui jo kahden aikaan. Ehdin hyvin käydä kotona, ennen kuin suuntasin Susannalle. Käytiin Arabian peruskoulun 3B:n järjestämässä konsertissa. Soittamassa oli Tohtori Orff ja herra Dalcroze! Oli hienoa, katsojina alle 10-vuotiaita lapsia, niiden vanhempia ja minä. Soittivat pikkuveljenkin, oli mielenkiintoista. Tuollainen on varmaan myös hienoa muusikolle, soittaa biisiä, jota on soittanut jo vuosikymmeniä sitten, ja tänäkin päivänä lapset laulaa aivan mielissään mukana. Hannu-setä vilkutti minulle pakettiautosta, kun seisoin bussipysäkillä.
Suuntasin myös couchsurfing-tapaamiseen. Oon taas aivan innoissaan ja mielissään tapaamassa uusia ihmisiä, ja nyt jo hieman vanhojakin. Nyt oli kolmas kerta, ja alkaa jo tosiaan oleen sellaisiakin ihmisiä, joiden kanssa on jutellut aiemminkin. Ja kuitenkin juttelee myös täysin uusien ihmisten kanssa paljon.
Nyt oon matkalla Joensuuhun. Kirjotan tätä junassa, ei nettiyhteyttä, ja julkaisen siis sitten joskus. Matkaa on jo takana reilu tunti, aika monta vielä jäljellä. Onneksi on kirjoja mukana. Voi kuitenkin käydä niin, että lukeminen painottuu kevyempään tekstiin kuin esimerkiksi anatomiaan ja fysiologiaan tai lääkehoitoon... Joensuussa nään isin ja Sannan ja Lennin talon. Oon käyny siellä ennenkin, silloin kun siellä oli asuntonäyttely. En siis niin, että siellä kukaan asuisi. Sinne on myös vissiin rakennettu joku väliseinä. Sanna myös varmaan näyttää jo hyvin raskaana olevalta.
Junassa on rouva, joka soittelee ystävilleen: ”Pirkko täs moi!” Eräs toinen vanhempi rouva taasen oli noussut väärään junaan. On kuitenkin ilmeisesti jonnekin suunnilleen samaan suuntaan menemässä, kun konduktööri sanoi, että hän voi vaihtaa junaa jossakin Lahden jälkeen. Joku kuorsaa.
Hieman väsyttäisi. Yritin äsken nukkua, mutten saanut unta. Toivottavasti viirivehka pärjää kotona, unohdin kastella sen ennen lähtöä. Toivottavasti tiskit eivät kävele minua ovelle vastaan, kun menen kotiin maanantaina.
22.4.2010
En tahdo tietää kuinka ehyeksi tullaan.
18.4.2010
Se on sääli et me ei seota yhdessä.
17.4.2010
Tuulee.
7.4.2010
Kaikkihan me olemme oman elämämme keskipisteitä.
3.4.2010
Onneksi olen terve, vai onko sekin harhaa?
28.3.2010
Epäesteettisyys kaikessa kunniassaan.
27.3.2010
Noro-virus.
24.3.2010
Voin kuvitella, että ikkunani edessä olevassa vaahterassa on silmuja.
15.3.2010
Sibelius.
Eilen turisteilin Maijan kanssa. Se oli kivaa. Emme tosin turisteilleet kunnolla: emme eksyneet ja osasimme soveltaa poistumisbussipysäkiksi erin kuin saapumisbussipysäkin. Täytyy kyllä myöntää, että jäimme yhtä pysäkkiä liian aikaisin pois bussista kun menimme turisteilemaan. Kävimme siis katsomassa Sibelius-monumenttia. Itselläni oli hieman pokassa pitämistä, kun paikalla oli monikielinen turistiryhmä, joka hymisi Finlandia-hymniä moniäänisesti monumentin alla.
Pääsin myös eilen toteuttamaan yhtä suurimmista mielihaluistani: olemaan töykeä. Ystäville ei ole hyvä olla töykeä, niinpä tuota pääseen harvoin tekemään. Lähinnä teen sitä jos joku random yrittää iskeä. Tällä kertaa joku oli pyytänyt minut kaveriksi facebookissa viestillä että tahtoo mut sen rakastajaksi kesäksi Istanbuliin tms. En mä yleensä ole ilkeä, vittuilen vain ehkä vähän ja olen töykeä. Lopetan sen kyllä aikanaan, jos henkilö osoittautuukin kivaksi. Yleensä niin ei käy. Aika monesti myös niin, että toisen englanti ei ole niin hyvää, että hän ymmärtäisi, kuinka epäkiva mä oon. Tai sit ne on vaan tyhmiä. Ehkä parempi niin, etteivät ymmärrä. Tai siis, mä en vaivautuis puhuun itselleni jos olisin niin töykeä.
Aurinko paistaa taas. Kohta pitää mennä pyykkituvalle.
13.3.2010
Lauantai.
Mä tahtoisin mökille. Sellaiselle oikealle mökille keskellä ei mitään, ilman suuria ylellisyyksiä. Musta olis tosi hienoa hakata halkoja pitkästa aikaa ja elää kynttilänvalossa illat. Mä haluisin myös keikalle. En oo käyny millään keikalla ikuisuuksiin. Suunnittelin hieman, että voisin mennä ensi viikonloppuna Ouluun, niin voisin katsoa jos siellä olis joku kiva. Täällä tuntuu et koko ajan on jotain, niin ei sitten tule lähdettyä juuri koskaan minnekään.
Näin Veeraa ja Yötä eilen. Käytiin syömässä Unicafessa, ja sitten Veeran ja Yön pitikin lähteä Ouluun. Näin myös Ollia pitkästä aikaa. Havaitsin myös, että lievä mustasukkaisuus on oikeastaan varsin imartelevaa.
Mun huoneen ovi on alkanut narista. Pitäisi varmaan keksiä, mitä sille tekisi. Joku öljy varmaan auttais. Viirivehkakin on edelleen elossa. Sille voisi varmaankin vaihtaa mullat ja isomman ruukun ehkä myös. Siivotakin voisi.
22.1.2010
Sisäisiä prosesseja.
Mä olen siis psykogeriatrisella osastolla. Ja tuolla osastolla mä olen lähempänä ihmisyyttä kuin koskaan ennen. Päiväkodissakin oli ihmisyyttä lähellä, mutta erillä tavalla. Lapset ovat lapsia, kehittyviä, tulevaisuus edessä. Tuolla osastolla millä olen, ihmisillä on jo tarinat. Siitä, mitä on opittu, yritetään pitää mahdollisimman pitkään kiinni. Toisaalta osasto on erittäin lohduton paikka: täynnä haurastuvia, murenevia ihmisiä, joiden elämästä enää hyvin vähän on jäljellä, ja harvalla tulee muuta enää olemaan. Potilaat eivät pysty selviytymään päivittäisistä toimistaan. Harva pystyy vaihtamaan paikkaansa ollenkaan vaikka istuisikin pyörätuolissa. Lisäksi mieli ei pysy tässä ajassa, minuus murenee. Se tosin varmasti tavallaan helpottaa olemista. Toisaalta osasto on toivoa täynnä. Erittäin pienistäkin asioista iloitaan paljon, kuten siitä että pyörätuoliin siirtyessä potilas pystyi hieman varaamaan jaloilleen.
Mutta siis, mikä siis tekee harjoittelusta hämmentävän ja tavallaan vaikean, on juuri tuo ihmisyys. Päivän aikana tapahtuu paljon asioita, uusia asioita, jotka mietityttävät myöhemmin. Meidän pitää kirjoittaa kouluun oppimispäiväkirjaa, joten päivän tapahtumia on pakko miettiä uudestaan. Asioita ei voi vain painaa jonnekin taustalle, vaan niitä on pakko käydä läpi. Oppimispäiväkirja onkin varmasti hyvä keino kehittää hyviä hoitajia, kun se tavallaan pakottaa itsetutkiskeluun heti opintojen alkuvaiheessa. Syntyy vähemmän työhönsä väsyneitä, motivoitumattomia ja katkeria hoitajia.
Asiat, jotka tuntuvat vaikeammilta ovat yleensä pieniä. Lähtökohtahan on, että minä olen tuolla auttamassa. Mutta sitten, tuleekin hetki, jolloin sekunnin murto-osan ajan ajattelen että tahdon katsoa pois kun jokin tuntuu vastenmieliseltä. Sitten tajuan, ettei se oikeasti ole vastenmielistä ja jatkan toimia normaalisti. Tai sitten, en ehdikään juuri sillä hetkellä auttamaan potilasta jolloin hän apua pyytää. Tai potilas ei ole henkisesti tässä ajassa, vaan on silminnähden ahdistunut, enkä pysty tekemään muuta kuin yrittää selittää hänelle, että on kahviaika, eikä ole mitään hätää.
Tilanteen ohi mentyä ajattelen sitä, kuinka tuo elämä on kaikki mitä potilailla on. Eivät he voi lähteä tuolta kotiin, osasto on heidän kotinsa, ja tulee myös olemaan luultavasti kuolemaan asti. Eihän minua kuuluisi ällöttää, kun toinen elää sen keskellä koko ajan. Ja oliko minulla oikeasti niin kiire, vai olinko vain hieman laiska ja välinpitämätön. Ja jos oli niin kiire, on ahdistavaa se, kuinka ei kykene auttamaan aina, milloin tahtoisi auttaa. Ja kun toinen on ahdistunut, ei voi tehdä muuta kuin olla läsnä, eikä tuolla ehdi olla jatkuvasti läsnä.
Mä olen oppinut tuntemaan potilaita tuollaisina kuin he juuri nyt ovat. Vaikeaa kuitenkin on myös se, kun omaiset ovat tunteneet heidät erilaisina. Heidän rakkaansa ei välttämättä muistuta enää lainkaan heidän vaimoaan, miestään, vanhempaansa. Arvostan suuresti niitä omaisia, jotka käyvät tiheään rakkaansa luona. Toisaalta niin suuri välittäminen ja huolenpito luo uskoa aitoon, syvään rakkauteen, mutta toisaalta surettaa se, kuinka omaisen elämän tärkein ihminen ei ole enää kuin varjo entisestään. Toivon todellakin, että joku ennemmin tappaisi minut kuin antaisi minun mennä niin huonoon kuntoon että joutuisin vastaavalle osastolle loppuiäkseni, kaikesta positiivisesta hengestä huolimatta. Eikä tuokaan ole sellainen asia, jota jotain muuta alaa opiskeleva 21-vuotias ajattelisi miltei päivittäin. Ulosteisen vaipan vaihtaminen aikuiselle ei todellakaan ole suuri asia.
Harjoittelu on mukavaa. Pidän siitä todella paljon ja herään masokistisen mielellään aamuvuoroihin puoli kuudelta tietäessäni, että edessä on päivä osastolla. Se, että todellakin näen potilaat ihmisinä, enkä lihakasoina joita täytyy syöttää ja joilta täytyy vaihtaa vaippoja, on hienoa. Olen päässyt näkemään ja tekemään perushoidon lisäksi mielenkiintoisia asioita, kuten näkemään kertakatetroinnin ja katetroimaan itse, laittamaan happiviikset ja näkemään tikkien poistamisen. Lisäksi opin koko ajan uusia asioita ja paremmaksi jo osaamissani asioissa. Saan myös positiivista palautetta koko ajan paljon. Minulla on olo, että minua oikeasti tarvitaan, ja että voin vaikuttaa yksittäisten ihmisten elämään. Potilaatkin tuntuvat pitävän minusta paljon: minut on tahdottu syödä, naittaa potilaan lapselle ja minua on halattu sen lisäksi, että ulkonäköäni, luonnettani ja käsiäni kehutaan.
10.1.2010
Lähinnä valkoista.
Maanantaina alkaa harjoittelu. Mä olen valmistautunut ostamalla muun muassa omat työkengät ja pari valkoista toppia. Vähän stressaa, muttei kovin paljoa. Huomenna varmaan stressaa enemmän. Tuntuu, etten muista juuri mitään, mutta toisalta luulen kyllä, että sitten kun pitää oikeasti tehdä jotain, muistuu ainakin suurin osa opeista mieleen. Ja varmastihan sitä saa aluksi katsoa ja äimistellä. Näin viime yöna untaki ensimmäisestä harjottelupäivästä, vaikken yleensä näekään unia niin että muistaisin ne. Uni oli suhteellisen realistinen ja hengeltään positiivinen, vaikkaan se ei kyllä varsinaisesti sijoittunut pitkäaikaisosastolle. Autoin siinä ohjaavaa hoitajaa kiristämään tikkejä, jotka oli laitettu jollain uudella tavalla, jota ei mun käsittääkseni ole olemassakaan. Toivottavasti muistan ottaa oikeat paperit mukaan maanantaina. Muistaakseni kirjotin kyllä info-tunnilla muistiinpanoja, ehkä niistä selviää jotain kunhan löydän ne.
Voisin ehkä mennä nyt tekemään jotain ruokaa, tai ainakin salaattia. Avocado on varmaan jo kypsä. Mulla on ollut nälkä jo suhteellisen pitkään, mutta keittiöstä kuului ääniä ja mun halu olla tapaamatta vieraita ihmisiä on suurempi kuin mun nälkä. Suurin osa äänistä kuitenkin poistui joskus 20 minuuttia sitten. Tää mun olo, etten tahdo kommunikoida vieraiden ihmisten kanssa, mutta hyvin paljon tuttujen kylläkin, johtuu varmaankin harjoittelun alkamisen läheisyydestä. Kun tiedän kuitenkin, että kohta olen täysin vieraiden ihmisten ympäröimänä pakosta ja paljon. Edelleen on myös tavallaan outoa se, kun ei mene kouluun vielä pitkään aikaan. Palaaminen tuntuu varmaan samalta kuin aiemmin kesäloman jälkeen.