Tänään ahdistaa, enemmän kuin ajattelin että ahdistaisi. Ahdistaa, kuinka yhtenä hetkenä voi elää täysin tasapainoista, tervettä elämää, ja seuraavana hetkenä onkin kuolemansairas. Kaikki muuttuu, kun joutuu elämään loppuelämänsä sairauden kanssa, vaikka olisikin elänyt tietämättään sen kanssa jo pitkään. Sitä vain ei tiennyt, kuinka rajallista kaikki oikeasti on. Tai sitten on ollut jo pitkään sairas tietäen sen. Yhtäkkiä kaikki pahenee, eikä ymmärrä enää mistään mitään. Hieman myöhemmin ei olekaan enää mitään, ja rakkaat miettivät, kuinka kaikki kävi.
Enkä mä voi tehdä mitään. Mä voin yrittää olla lähellä ja kommunikoida, ottaa huomioon. Se on vaikeaa, lähellä oleminen. Unohtaminen on myös helppoa: kaikkihan nämä ovat samanlaisia, sairaita, ei kukaan pärjäisi itsekseen. Välillä tekisi mieli ravistella itseä. Vaikka minulle vakavat taudit ovatkin koko ajan arkipäiväisempää ja potilaat vaihtuu, ei se heille ole arkipäiväistä. Miten se voisikaan olla, eiväthän he ole koskaan ennen kuolleet. Joku toinen taas menettää vain viikon tai pari täysipainoisesta elämästään, eikä tajua, että viereinen ihminen tekee kuolemaa juuri nyt. Ehkä niin on parasta heille, olla ymmärtämättä, olla välittämättä.
Ja se odottaminen. On varmasti raskasta odottaa uusia labratuloksia, uusien kuvien lausuntoja, uusia tilannearvioita. Eikä muuta voi tehdä, kuin odottaa, toivoa, että joku kävisi, ja pahimmassa tapauksessa, että joku ehtisi käydä ennen loppua. Odotellessa syödään, mittaillaan verenpaineita, syödään lääkkeitä. Ehkä juuri ne jokapäiväiset toimet juuri pitävät meidät järjissämme. Sairaalaan mennessä ne muuttuvat, mutta sairaalan rutiinit kuitenkin toistuvat päivästä toiseen.
Ja juuri sen takia mä opiskelen tätä, että voisin olla lähellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti