11.12.2009

Ei näin.

Mun pitäis opetella huutamaan ja taistelemaan ja tuomaan oma kanta ilmi myös esimerkiksi lääkärissä. Optimaalinen tilannehan olisi se, että jos lääkäri sanoo jotain mitä mä en todellakaan allekirjoita, mä kertoisin sen heti ja olisin varma kannastani, enkä epäilisi mielipidettäni ja myöntelisi vain. Lääkärin ilmaistessa mielipiteensä siitä että mun asia ei ole päivystysasia, olisin voinut ilmaista että joo muaki vituttaa se et ne ei voinu tarjota mulle terveyskeskuksesta muuta aikaa kuin sellaisen johon en ehdi tentin takia, mutta että se ei oo syy sille että mun asiaa ei hoidettaisi kunnolla kun kerta olen jo aikaa vienyt ammattilaisilta ja itsekin viettänyt pari tuntia odottaen. Siinäkin kohtaa kun lääkäri oli sitä mieltä ettei pidä todennäköisenä sitä että sinne olisi neula voinut katketa vaan että luultavasti siellä on vain mustelma lihaksen sisällä, olisi voinut sanoa vaikka mitä. Olisin voinut kertoa että epäilen suuresti hänen teoriaa ja että uskon aika vahvasti että oon siellä taas viikon päästä kun hän sanoi että sillon jos ei ole parantunut voi olla että tehdään jotain.

Voihan se olla, että se lääkäri oli oikeassa mustelman suhteen, jos se vaikka on koteloitunut ja niin edelleen, mutta olis se voinu esimerkiksi esittää pari tarkentavaa kysymystä. Pitää ottaa selvää että aiheuttaako koteloitunut mustelma tulehdusta, koska aivan varmasti tuossa on tulehdus. Siitä ei ole pienintäkään epäilystä mulla ainakaan. Infektiota tuskin on, ja sen se lääkärikin kokeili että tuntuuko mätäpaisetta tms. Ja se vaan niin hienosti sopis tähän mun neulateoriaan, että siellä on tulehdus mutta ei infektiota. Ja eihän normaalit mustelmat ainakaan tässä määrin tulehdu mitä tämä on, niin miksi koteloituneetkaan mustelmat aiheuttais tulehdusta? Täytyy kyllä myöntää etten mä tienny että mustelmat voi koteloitua. Ärsyttää kuitenkin oman sanomattomuuden lisäksi se että nuori lääkäri vaikutti kiireisen lisäksi suhteellisen vittuuntuneelta. Olis ihan hienoa että jos parin tunnin odotuksen jälkeen sais edes hieman inhimillistä kohtelua. Tuli aivan sellainen olo kuin jos olisi mennyt jonkin oireen vuoksi lääkäriin ja tutkimatta olisi annettu antibiootit, paitsi etten saanut edes niitä antibiootteja. Ilmoittautumisessa oli kyllä mukava henkilö töissä.

Strategiana hoidon saamiseen vissiin sitten tulisi olla se että söisin viikonlopun särkylääkkeitä niin ainakaan kukaan ei pääsisi sanomaan että ei tutkita, koska menee särkylääkkeillä ohi ja sitten maanantaina pitäisi soittaa terveyskeskukseen että kipu on pahentunut, tarviin lääkäriä, ja jos ne meinaisi tarjota taas vain sellaista aikaa mikä ei millään sovi, huutaa siihen puhelimeen niin kauan että aika löytyy. Musta vaan tuntuu etten välttämättä oo tarpeeksi röyhkeä siihen. Eli röyhkeyttä pitäisi opetella myös. Enkä mä tahtoisi huutaa ja olla röyhkeä, mä kun en yhtään arvosta röyhkeitä ja huutavia ihmisiä jotka luulee tietävänsä kaiken. Mutta vissiin se joskus olis pakko.

Vituttaa. Katsotaan vaan niin lopulta mä meen 22. päivä Oysiin ja olen onnellinen.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Tuossa näyttäisi olevan paradoksin paikka: Vaativat & huutavat saavat tutkimuksia ja ehkä hoitoakin käytöksensä vuoksi. Tämä puolestaan vaikuttaa - ymmärrettävästi - lääkäreiden ym. henkilöstön työmotivaatioon. Tuloksena läpikypsän lääkärin ja aran & asiallisen asiakkaan kohtaaminen menee juuri noin.

Voimia ja kärsivällisyyttä seikkailuusi 'päin-vastoin-maassa'; amputaatio ja kuolema lienevät vielä kaukana ;)

Anonyymi kirjoitti...

..ja kommentoijana edellisessä siis Satu-täti, joka huomaamattaan verhoitui tarjottuun anonyymiteettiin jättäen vuodatuksensa allekirjoittamatta.

Pirianna kirjoitti...

Aivan. Ja se on turhauttavaa kun mä yritän olla mahdollisimman hyvä potilas, ja luulen olevani sellainen. Mä olen orientoitunut, käyttäydyn rauhallisesti, kuuntelen mitä hoitotyöntekijällä on sanottavaa enkä kyseenalaista kaikkia auktoriteettejä ja yritän kertoa mahdollisimman täsmällisesti oireet, diagnosoimatta itse kaikkea. Luulisin siis että olen sellainen potilas jota olisi mukava hoitaa. Mutta ei. Ja onhan se toki erittäin ymmärrettävää, mutta mun kannalta myös siis turhauttavaa.

Joo, amputaatio ja kuolema on suhteellisen kaukana, jos ei sitten tämä aiheuta kohta suuria mielenterveydellisiä onglemia : D

Satu-täti on kyllä hyvä muodostamaan kauniita lauseita jotka realismillaan irrottavat lukijan omasta päänsisäisestä stressikierteestään.