22.1.2010

Sisäisiä prosesseja.

Harjoittelu on hämmentävää. Meille on kerrottu kyllä, että se olisi raskasta, sekä henkisesti, että fyysisesti. No, mä en koe harjoittelua raskaana. Totta kai fyysisesti tekee enemmän kun kävelee koko päivän ja tekee käsillä paljon asioita potilaita kääntäessä ja siirtäessä, selkälihaksetkin saavat treeniä. Osastollani kuitenkin on aika hyvin ergonomia otettu huomioon, niin turhaa kuormittumista ei oikeastaan tule. Pään sisällä tapahtuvan voisi ottaa raskaasti, mutta mä koen kaiken tuon hämmennyksen lähinnä positiivisesti ja mahdollisuutena tuntea itseni taas hieman paremmin.

Mä olen siis psykogeriatrisella osastolla. Ja tuolla osastolla mä olen lähempänä ihmisyyttä kuin koskaan ennen. Päiväkodissakin oli ihmisyyttä lähellä, mutta erillä tavalla. Lapset ovat lapsia, kehittyviä, tulevaisuus edessä. Tuolla osastolla millä olen, ihmisillä on jo tarinat. Siitä, mitä on opittu, yritetään pitää mahdollisimman pitkään kiinni. Toisaalta osasto on erittäin lohduton paikka: täynnä haurastuvia, murenevia ihmisiä, joiden elämästä enää hyvin vähän on jäljellä, ja harvalla tulee muuta enää olemaan. Potilaat eivät pysty selviytymään päivittäisistä toimistaan. Harva pystyy vaihtamaan paikkaansa ollenkaan vaikka istuisikin pyörätuolissa. Lisäksi mieli ei pysy tässä ajassa, minuus murenee. Se tosin varmasti tavallaan helpottaa olemista. Toisaalta osasto on toivoa täynnä. Erittäin pienistäkin asioista iloitaan paljon, kuten siitä että pyörätuoliin siirtyessä potilas pystyi hieman varaamaan jaloilleen.

Mutta siis, mikä siis tekee harjoittelusta hämmentävän ja tavallaan vaikean, on juuri tuo ihmisyys. Päivän aikana tapahtuu paljon asioita, uusia asioita, jotka mietityttävät myöhemmin. Meidän pitää kirjoittaa kouluun oppimispäiväkirjaa, joten päivän tapahtumia on pakko miettiä uudestaan. Asioita ei voi vain painaa jonnekin taustalle, vaan niitä on pakko käydä läpi. Oppimispäiväkirja onkin varmasti hyvä keino kehittää hyviä hoitajia, kun se tavallaan pakottaa itsetutkiskeluun heti opintojen alkuvaiheessa. Syntyy vähemmän työhönsä väsyneitä, motivoitumattomia ja katkeria hoitajia.

Asiat, jotka tuntuvat vaikeammilta ovat yleensä pieniä. Lähtökohtahan on, että minä olen tuolla auttamassa. Mutta sitten, tuleekin hetki, jolloin sekunnin murto-osan ajan ajattelen että tahdon katsoa pois kun jokin tuntuu vastenmieliseltä. Sitten tajuan, ettei se oikeasti ole vastenmielistä ja jatkan toimia normaalisti. Tai sitten, en ehdikään juuri sillä hetkellä auttamaan potilasta jolloin hän apua pyytää. Tai potilas ei ole henkisesti tässä ajassa, vaan on silminnähden ahdistunut, enkä pysty tekemään muuta kuin yrittää selittää hänelle, että on kahviaika, eikä ole mitään hätää.

Tilanteen ohi mentyä ajattelen sitä, kuinka tuo elämä on kaikki mitä potilailla on. Eivät he voi lähteä tuolta kotiin, osasto on heidän kotinsa, ja tulee myös olemaan luultavasti kuolemaan asti. Eihän minua kuuluisi ällöttää, kun toinen elää sen keskellä koko ajan. Ja oliko minulla oikeasti niin kiire, vai olinko vain hieman laiska ja välinpitämätön. Ja jos oli niin kiire, on ahdistavaa se, kuinka ei kykene auttamaan aina, milloin tahtoisi auttaa. Ja kun toinen on ahdistunut, ei voi tehdä muuta kuin olla läsnä, eikä tuolla ehdi olla jatkuvasti läsnä.

Mä olen oppinut tuntemaan potilaita tuollaisina kuin he juuri nyt ovat. Vaikeaa kuitenkin on myös se, kun omaiset ovat tunteneet heidät erilaisina. Heidän rakkaansa ei välttämättä muistuta enää lainkaan heidän vaimoaan, miestään, vanhempaansa. Arvostan suuresti niitä omaisia, jotka käyvät tiheään rakkaansa luona. Toisaalta niin suuri välittäminen ja huolenpito luo uskoa aitoon, syvään rakkauteen, mutta toisaalta surettaa se, kuinka omaisen elämän tärkein ihminen ei ole enää kuin varjo entisestään. Toivon todellakin, että joku ennemmin tappaisi minut kuin antaisi minun mennä niin huonoon kuntoon että joutuisin vastaavalle osastolle loppuiäkseni, kaikesta positiivisesta hengestä huolimatta. Eikä tuokaan ole sellainen asia, jota jotain muuta alaa opiskeleva 21-vuotias ajattelisi miltei päivittäin. Ulosteisen vaipan vaihtaminen aikuiselle ei todellakaan ole suuri asia.

Harjoittelu on mukavaa. Pidän siitä todella paljon ja herään masokistisen mielellään aamuvuoroihin puoli kuudelta tietäessäni, että edessä on päivä osastolla. Se, että todellakin näen potilaat ihmisinä, enkä lihakasoina joita täytyy syöttää ja joilta täytyy vaihtaa vaippoja, on hienoa. Olen päässyt näkemään ja tekemään perushoidon lisäksi mielenkiintoisia asioita, kuten näkemään kertakatetroinnin ja katetroimaan itse, laittamaan happiviikset ja näkemään tikkien poistamisen. Lisäksi opin koko ajan uusia asioita ja paremmaksi jo osaamissani asioissa. Saan myös positiivista palautetta koko ajan paljon. Minulla on olo, että minua oikeasti tarvitaan, ja että voin vaikuttaa yksittäisten ihmisten elämään. Potilaatkin tuntuvat pitävän minusta paljon: minut on tahdottu syödä, naittaa potilaan lapselle ja minua on halattu sen lisäksi, että ulkonäköäni, luonnettani ja käsiäni kehutaan.

3 kommenttia:

Johanna / Kätilön käsistä kirjoitti...

Tosi upeasti sä kirjotat, sulla on oikea lahja :)

Itselläni hyvin samanlaisia ajatuksia, voisin kaiken allekirjoittaa.

Tsemppiä!

Pirianna kirjoitti...

Kiitos kiitos : D

Veera kirjoitti...

Oli vähän kiva lukea tämä. :) Joo, varmasti useimmat muita aloja opiskelevat ihmiset ei joudu pohtimaan noita asioita. Mä en ole sataan vuoteen pohtinut ihmisyyttä muuten ku teoreettisella tasolla ja se surettaa vähän.

Toivottavasti siellä on vieläki kivaa! Ja nähään viimeistään kuukauden päästä. :)